Lukioaikana sitä kuuli monestakin suusta, ettei suhde ole mikään vakavasti otettava parisuhde ellei siinä riidellä. Enkä nyt tarkoita mitään pikkukinoja, vaan sellaisia riitoja joiden vuoksi päätetään erota (ja palataan yhteen viimeistään seuraavana päivänä).
Ihmetytti silloin, ja ihmetyttää edelleen.
Miehen kanssa riiteleminen on lähestulkoon mahdotonta. Ei sillä että en olisi yrittänyt, muttakun se rontti ei suostu riitelemään takaisin! Tai siis en edes haluaisi riidellä, vaan puhua siitä, minkä takia olen vihainen tai loukkaantunut (useimmiten molempia). Mutta kun se ei vastaa! Tai vastaa, mutta lausuu latteuksia, joilla ei ole mitään merkitystä. Tai jos sanookin jotain joka oikeasti liittyy asiaan, eikä koitan vaan lepytellä, niin ei yhtään ajattele ensin ajatustensa asettelua ja sanoo loppujen lopuksi aivan päinvastoin kuin mitä tarkoittaa!
Ja sitten kärähtää.
Esim. tänään kun menin kyselemään että pitäisikö sitä kihlasormusta ruveta ihan oikeasti etsimään kun ei siitä netti-metsästyksestä tultu hullua hurskaammiksi, ja naimisiinkin pitäisi mennä alle vuoden päästä. Sain vastaukseksi että "Saa nähdä saatko sormusta ollenkaan. Pitäskö vähän tarkistaa tärkeysjärjestystä, tässä ollaan tonttikaupoilla?"
Voihan h-e-l-v-e-t-t-i.
Siitä syntyi hyytävän hiljainen kauppareissu.
Kotimatkalla, autohallin hissiä odotellessa kysyi olenko vihainen. No totta helvetissä olen. Hyvin hillityllä tavalla ilmaisin mielipiteeni siitä, olisiko sormuskaupoille lähtemiseen pitänyt pystyä valmistautumaan ja varautumaan, häiden ajankohta on kuitenkin ollut tiedossa jo puolitoista vuotta. "Muminaa, muminaa, no kyllä sä sen sormusken saat."
Asia ei ole mielestäni tällä käsitelty.
Ja nyt se on vihainen siitä, että minä olen vihainen. Lähti kalaan. Good riddance, sanon minä.
Onko muka jotenkin liikaa vaadittu, että myös ne epämukavat keskustelut oikeasti käydään, eikä vaan paeta paikalta?
