Viikko 2

SuperDieetti on edennyt toiselle viikolle. Fiilikset on aika lailla paremmat kuin viime viikolla; takunneen ruokailun pelasti se, että keksin sipulin olevan painava, sallittu vihannes. Pari sipulia silpuksi ja pannun kautta lautaselle, niin lähes koko kasviskiintiö on täynnä!
Paino on tippunu ensimmäisen viikon aikana noin kaksi kiloa, olemus tuntuu solakoituneen reilumminkin. Kai sitä pitää vaan uskoa, että nestettä on poistunut tolkuttomat määrät (viimeksi kun ravasin vessassa näin usein oli syynä munuaistulehdus) ja että lihas painaa läskiä enemmän.
Ruokailurytmi on edelleen haastava, enkä ole yhtenäkään päivänä saanut iltapalaa mahtumaan päiväohjelmaan. Keskiviikkona aion kokeille lyhuempiä ateriavälejä, josko sillä saisin tilanteen korjattua.
Huomeniltana ohjelmassa onkin motivaatiotapahtuma yliopistolla, sinne siis muiden laihistelijoiden joukkoon. Tuo iltameno saa kyllä aikataulun paukkumaan, hirveellä hopulla pitää kotiutua jotta kerkiää laittamaan seuraavan atrian valmiiksi ja tuulen suojaan.

Kodin laittaminen ja siivoaminen on jäänyt ihan retuperälle, mutta keskiviikkona tapahtuu ryhtiliike! Kun nyt vain saisi Miehenkin hoksaamaan että hänenkin kamoissaan on setvimistä enemmän kuin tarpeeksi...

Kotikuume

Kävin alkuviikosta äitini kanssa Ikeassa. Sieltä kannoin kotiin sekä kassillisen pikkutavaraa ja höyhentyynyjä että kotikuumeen ja sisustusinnon.
Ja koska tämänhetkinen kotimme on noin 50 neliömetrin kerrostaloasunto ja Mies kamala hamsteri, saan toistaiseksi tyytyä haaveilemiseen ja inspiraatiokollaasien väsäämiseen. Tilaa on just niin vähän, että minä myöhemmin asuntoon muuttaneena saan tyytyä siihen, että vähille tavaroilleni ei vain yksinkertaisesti ole säilytystilaa. Niinpä kämppä on aina kuin murtovarkaiden jäljiltä kun omaisuuteni on aina pitkin lattioita.

Sopiskohan tämmönen olohuoneeseen?
Kuva täältä

Onneksi tilanne on toivon mukaan helpottumassa ensi kesään mennessä; suunnitelmissa on sekä asuntolaina että omakotitalo. Ja tietysti se oma piha! Omakotitalossa varttuneena en ole millään tottunut tähän ahtaaseen, sisätiloihin rajoittuneeseen asumiseen ja siihen, että naapuri on kirjaimellisesti seinän takana. Miten voi olla mukavaa asua asunnossa, jossa omassa kodissaan oleva naapuri saattaa olla lyhyemmän välimatkan päässä kuin keittiössä oleva puoliso?

Näin ollen en ole viitsinyt ostaa mitään suurempaa tähän asuntoon. Puhumattakaan siitä, ettei ole oikeastaan varaa ostella huonekaluja ainakaan uutena… Kiertelenkin lähialueen kirpputoreja usein etsien edullisia ja kauniita huonekaluja. Toistaiseksi ei ole löytynyt mitään, mutta toivossa on hyvä elää. Fidassa kuolaan aina halpojen Tripp Trappien ja hoitopöytien perään, mutta en halua vielä ostaa mitään niin suurta vauvatavaraa. Syöttötuoli on kuitenkin vähän eri asia kuin helistin…

Jostain kumman syystä kun ajattelen unelmakotiani, lastenhuone on tyyliltään täysin erihenkinen kuin muu huusholli.
Kun keittiö ja olohuone ovat mielikuvissani kirkkailla väreillä sisustettuja sekatavarakauppoja huolettoman rentoja tiloja, on lastenhuone aina vain beigen ja vaaleankeltaisen värinen iltapäiväaurinkoisen raukea, suorastaan unettava, soppi. Ja sehän on varma, että jos lapsi tulee äitiinsä, on lastenhuone siisti vain jouluna. Koska pukki ei tuo lisää leluja sotkuiseen huoneeseen.

Kai se on niin, että nyt haaveilen siististä  ja tilavasta asunnosta, eikä siihen auta asunnonvaihto. Nyt tai myöhemmin.
Pitäisi kai opetella pitämään paikat siisteinä.

Olen allerginen siivoamiselle.