Karvoihin katsomisesta

Vuoden vaihduttua lukioaikainen ystäväni ilmoitti raskaudestaan. Silloin tuntui todella pahalta, yksikään raskaus-uutinen ei ole ottanut yhtä koville kuin se. En poistanut häntä facebook-kavereistani, mutta sentään piilotin kaikki päivitykset ja uutiset ja lopetin blogin seuraamisen. Emme ole olleet aktiivisesti yhteydessä oikeastaan koskaan lukion päätyttyä, joten ajattelin ettei tässä mitään, mistä tässä nyt voisi ehkä ja kenties loukkaantua. Mutta ajatus kertomisesta jäi pinnan alle muhimaan.
Niinpä näpyttelin maanantaina viestin. Pelkäsin ja toivoin vastausta.

Useinhan sitä foorumeilta, kirjoista ja blogeista lukee neuvoja lapsettoman läheiselle ja muillekin "ei-lapsettomille", jotka kehottavat miettimään mitä sanoo ennen suunsa avaamista, sillä koskaan ei voi tietää onko joku tahattomasti lapseton ja kuinka häneen voi sattua jokin tahattomasti karkuun päästetty sammakko.
Mutta todella harvoin, jos koskaan, lapsetonta muistutetaan siitä että todennäköisesti hänen tuttava- tai lähipiiriinsä kuuluu myös joku muu tahattomasti lapseton. Sitä kuvittelee olevansa niin yksin, ettei kukaan ymmärrä. Että muut ovat lapsettomia omasta tahdostaan tai ne jotka jo ovat raskaana tai vanhempia ovat tulleet siunattuun tilaan suunnilleen sormia napsauttamalla.
Minuakin olisi saanut muistuttaa. Ehkä sillä tavalla välttyisi monelta huolelta ja kyyneleeltä.

Viestiini vastattiin lähes välittömästi. Pelonsekaisen jännityksen vallassa painoin viesti-ikkunaa.
Hämmennys.
Kahden vuoden yritys esikoisen jälkeen, toistuvia keskenmenoja, kateutta ja turhautumista.
Ymmärrystä!

Olin pelännyt jo ennestäänkin viilennen ystävyytemme puolesta, kauhulla odottanut mahdollista kutsua tuleviin ristiäisiin, mutta kohtasinkin myötätuntoa, vertaistukea ja rakkautta.

Uskon ystävyyteemme enemmän kuin koskaan.

Pitkä yritys?

Hiukan jäi kaivelemaan, kun Ensimmäisen äiti, ksysyttyäni kauanko lasta yritettiin, vastasi "aika kauan, neljä kuukautta. Aloin jo pelkäämään, että minussa on jotain vikaa".

Okei, okei, aika on suhteellinen käsite, yhdelle neljä kuukautta on pitkä ja toiselle lyhyt aika. Jopa yhdelle ihmiselle yksi neljän kuukauden jakso saattaa tuntua pidemmältä kuin joku toinen vastaava.

Mutta silti...

Vaikka uskon kyllä, että jo ne neljään kuukauteen mahtuvat kp1:t ovat olleet tuomansa pettymyksen kanssa kamalia, en voi olla ajattelematta, ettei ystäväni vielä tiedä oikeasta kaipuusta ja lapsettomuuden pelosta mitään.

Tiedän, tiedän, tunteeni eivät ole poliittisesti korrekteja.
Mutta minkäs sille mahtaa.

(Mutta onneksi minulla on kyseinen ystävä; hän on toistaiseksi ainut ystäväni jonka tiedän läpikäyneen samoja tunteita ja ajatuksia kuin minäkin, ainut kenen kanssa voin täysin mukavasti keskustella vauvakuumeesta, raskaudesta, synnytyksestä ja vauvoista. Ainut, jolle ei tarvitse erikseen selittää mitä kukin sana tai käsite tarkoittaa)

Uusi ihminen

Eilisiltana sukuun syntyi ensimmäinen tyttölapsi kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen.
Vanhimmasta äidinpuoleisesta serkustani tuli isä.

Päälimmäinen tunne tiedon saatuani oli onni pienestä tytöstä, mutta pian tuli kateus;
Koska on minun vuoroni?