Kuulumisia

Tuntuu ettei ole mitään sanottavaa. Kierto (toivottavasti) lähenee loppuaan ja pian jännäillään taas uusien lääkkeiden kanssa. Ultraa ei hoitosuunnitelmaan ole merkitty, mutta luulen sen olevan ajatusvirhe. Lääkeaineita ja -annoksia muutettaessa on syytä ultrata, mistä sitä muuten tietää mitä läskin alla tapahtuu.

En ole tässä kierrossa tikuttanut ovista, mitäs sitä turhaan. Luulen sen kuitenkin viime viikolla bonganneeni, limoista ja tissikivusta päätellen. Tissikipu ei olekaan sitten poistunut kuvioista ollenkaan, on vaan vähemmän särkysiä päiviä kovasti kivuliaiden seassa. Tänäänkin särki niin että melkein itketti. Ja menin vielä tunnustelemaan vasenta rintaa, josko se tuntuisi jotenkin erilaiselta kun on niin kipeä, ja siitä se riemu vasta ratkesikin. Toivottavasti pian helpottaa, ei ole kovin houkuttelevaa lasten sylitteleminen töissä näillä eväillä.

Olen taas viihtynyt töissä suht. hyvin, oletan viimekuisen angstin johtuneen hermoja riipineestä hoitotuloksen jännäilystä. Vielä reilut yhdenksän viikkoa. Ja opiskelupaikastakin pitäisi kuulua tämän kuun lopussa.
Kyllä se vielän iloksi muuttuu.

Tarkistelua

Kävin tänään työhöntulotarkastuksessa. Puheltiin työterveyshoitajan kanssa siitä, minkälaista työ on, käykö se kropan tai psyyken päälle. Kartoitetiin myös tämänhetkistä terveydentilaani ja tottakai kerroin että "perussairautena" minulla on PCOS. Hetken hoitaja mietti mistä on kyse, uskalsi kuitenkin kysyä vahvistusta sille mitä muisteli kirjainyhdistelman tarkoittavan ja kysyi hetken kuluttua tiedänkö vaikuttaako se minulla raskaaksi tulemiseen (onko niitä sellaisiakin, joilla se ei vaikuta?) ja meni todella hämilleen kun kerroin lapsettomuushoitojen alkavan elokuussa. "Aha, aijaa, oho," kovaa ja korkeelta. Ei selvästi oikein tienny miten päin olisi.

Hyvä kuitenkin että mainitsin asiasta, koska todettiin sitten että kannattaa ensin varmistaa polilta voiko tetanusrokotetta (ja kai hepatiitti-rokotuksiakin) nyt ottaa. Sitä kun ei hoitajan mukaan anneta ainakaan raskaana oleville ellei ole ihan pakko.

Verenpainetta mitattaessa ja kuulotestikopissa istuessani tunsin pienoisia paniikkikohtausta ennakoivia oireita, saa nähdä palaavatko kohtaukset nyt elokuun lähestyessä. Piti varata aika polille ensi kuun alkuun, mutta sehän onkin kiinni vielä tämän ja ensi viikon ja tuntuu eika epätodennäköiseltä saada kesäsulun loputtua aikaa ihan parin päivän varoitusajalla. Lääkäri kun kehotti varaamaan ajan ensimmäisen päivän tienoille, en vaa tajunnut tarkoittiko kuun vai kierron ensimmäistä. Mutta siihen kuun vaihteeseenhan se kp1 osuu.

Aloitin kuitenkin tänään Primolut Nor -kuurin, odotettavissa siis itkua ja hammasten kiristystä kuun vaihteeseen.

Kuuma kesä, kesä kuuma...

... muttei oo poikaa jäätelökioskin. Vaikka onhan tuolla ukolla silmät niin siniset (en muuten ole kysellessäni saanut kuulla kenenkään muistavan tuota Minin kesärallia! eikä löydy edes youtubesta)

Ensimmäinen työviikko meni ohi hurahtamalla. Ensimmäisinä päivinä jännitti ihan hirmusti mutta loppuviikkoa kohti alkioi olemaan jo aika mukavaa. Suurimman osan ajasta puuhailen itsekseni tai asiakkaiden seurassa, muu henkilökunta tuntuu vielä jonkin aika vieraalta. Toki meneehän siinä aikansa, että pääsee mukaan kauan talossa olleeseen jengiin.

Pääasiallisesti olen laittanut paikkoja järjestykseen (kyllä näkee, ettei talossa ole aikoihin ollut ketään jolla olisi aikaa ylläpitää järjestystä! Yäk!) ja opetellut uusia rutiineja, joka päivään on mahtunut myös tunti-pari lastenhoitoa. 

Laihis kärsii kuumuudesta ja Primoluteista. Kuumuuden vuoksi ajatuskin lämpimästä ruoasta on melkein ylitsepääsemättömän kamala, olen elänyt paprikalla, Realilla, kylmillä leikkeleillä ja tonnikalalla. Primojen aikaansaama turvotus on ollut vielä työpäivän ajan ihan siedettävää, mutta kotiin päästessä on vaikeuksia saada aamulla nätisti päälle sujahtaineita housuja pois. Niin että se siitä reenaamisesta! Onneksi työ on kuitenkin aika fyysistä ja kävellä on vielä voinut.

Olen ollut iltaisin todella väsynyt, osuutensa asiaan on varmasti sekä uuden työn aiheuttamassa jännityksessä että ilman kuumuudessa. Meillä on sisällä 28 astetta lämmintä, vaikka kuinka pitäisi kaihtimia kiinni ja illalla ikkunoita auki.

Yksi hyvä syy lisää toivoa että pian päästäisiin muuttamaan pois kerrostalosta.

Torstai on toivoa täynnä

Tänään sain uuden työpaikan, kuudeksi kuukaudeksi.

Aloitan kesäkuun alussa lähiavustajan tehtävässä ensi- ja turvakodissa.

Olen kovasti innoissani paikasta, mutta en voi olla miettimättä miten jaksan kaikkien niiden raskaana olevien naisten, pikkuvauvojen ja lasten keskellä. Onko työ niin kiireistä ja kaiken huomion vaativaa, etten kerkiä murehtimaan elämän epäreiluutta ja lapsettomuutta, vai saako työympäristö ihmisineen minuta vaipumaan vaikka kuinka monen hyvän kuukauden jälkeen epätoivoon?

No, se jää nähtäväksi. Nyt aion viettää kesälomaa kahden ja puolen viikon ajan ja nauttia olostani.

Lopun haikeus

Oi ja voi, nyt on työt loppu. Miten ihmeessä maltan pysyä poissa sieltä, ihanien ihmisten, niin lapsien kuin aikuistenkin, luota?

Sain läksiäislahjoja, sekä eilen että tänään. Suklaata, karkkia, lankoja, kaulakoru. Ja paljon, paljon haleja. 

Tänään on onnellinen fiilis, ehkä itkeskelen huomenna.

Tulee ikävä <3

oih...

Viimeinen työviikko hyvässä vauhdissa, yhdelle lapselle heipat jo sanottuna ja halit halittuna.
Omat fiilikset ovat hiukan ristiriitaisia; en millään malttaisi lopettaa ihanaa työtä ihanien lapsien ja työkavereiden kanssa mutta toisaalta odotan jo pienelle levolle pääsyä. Vaikkei suunnitelmissa mitään rötväilyä olekaan, vaan ahkeraa kuntosalireeniä ja huushollin perusteellista raivaamista.

Ulkohousujen sivusauma ratkesi eilen. Vastaava sauma toisesta puntista ratkesi tuossa noin kuukausi sitten ja seuraavan viikon olinkin kipeänä. Mitäköhän sitten ensi viikolla?


P.s. Ei, ei se toimi vieläkään...

kevyt paluu arkeen

Pääsiäinen oli ja meni, arki tuli takaisin. Näin puolukuntoisen näkökulmasta nelipäiväinen työviikko on vallan mukava paluu normaaliin päiväjärjestykseen, varsinkin kun siihen yhdistyy lapsien vähäinen paikallaolo. Tai siis olisihan se mukavaa nähdä kaikkia viikon tauon jälkeen, mutta mukavaa ettei tarvitse juosta perässä ja hötkyillä kun vilkkaimmat tapaukset eivät ole paikalla.
Vailla päivä olikin kovin rauhallinen, olin silti kamalan väsynyt. Jopa niin paljon että nukahdin päikkäriaikaan! No, kerta se on ensimmäinenkin... Ei vaan pysyny silmät auki, mutta onneksi torkkuminen on ihan sallittua.
Kotiin tultuanikin väsymys kalvoi, ja torkahdin vajaan kahden tunnin päikkäreille. Milläköhän sitä saa taas illalla unen päästä kiinni?

Otin  eilen yhteyttä aiemminkin mainittuun raskaana olevaan ystävään. Kyllä kannatti!
Tästä lisää lähipäivinä.

ai ai

Sitä ollaan sitten molemmat kipeinä. Miestä vaivaa flunssa ja minua eilisen lääkärin mukaan flunssa ja erityisen äkäinen korvatulehdus. Myöhemmällä iällä kostautuu lapsena sairastamatta jääneet lastentaudit... Mukulana oli korvatulehdus vain kerran, sekin oireettomana (huomattiin kuulemma normaalissa neuvolalääkärintarkastukssa) ja teini-ikäisenä oli useampi korvatulehdus joista yksi kesti noin puoli vuotta. Nyt kerkisi olemaan taas yhdeksän vuoden tauko...
Noh, onneksi olo on parantunut todella nopeasti antibioottien ansioista, jospa sittenkin pääsisin sunnuntaina äidin namikätköille.
Mies on onneksi yleensä nopea sairastaja, josko olisi sitten huomenna jo sen verran parempi että jaksaa nousta sängystä.


Työ loppuu kolmen viikon päästä, ja sekös harmittaa! Mitä mä teen ilman niitä ihania nuppusia?
Ajattelin tehdä jonkun pehmolelun kiitokseski ja muistoksi, ehdotuksia otetaan vastaan. Mielessä on käynyt myös antaa sille omalle pikku muruselleni erikseen jotain (todennäköisesti keltaisen traktorin, se on se "meidän juttu") mutta vähän arveluttaa että onkohan se oikein sopivaa antaa vain yhdelle joku oma juttu vaikka sen vaan laittaisikin rattaisiin tai koriin muiden lapsien huomaamatta. Apuja?

Onneksi tuli se 15kg-sopimus niin voin töiden loputtua keskittyä kuntoiluun, saanpahan pidettyä pääni kiireisenä!

Aikataulullinen edistys

Minulle tyypilliseen tapaan alkaa näyttää siltä, ettei kolmen pävän saikku riitä. Taaskaan. Lämpöä en ole jaksanut mittailla eilen enkä tänään, mutta pienetkin lämmön muutokset tuntuvat kyllä aika väsyttävällä tavalla. Joulukuussa alkanut räkäisyys taukosi ensimmäisiksi tautipäiviksi vain palatakseen eilisiltana moninkertaisesti kamalampana. Tyypillinen korvasärkykin alkoi viime yönä ja piti unen loitolla useamman tunnin ajan.
Tyypillistä minua olla kipeänä a)vapaapäivinä ja b)kun olisi valmistujaiset, syntymäpäivät tjms!


Olen nyt tasan viikon ajan testannut ovista, tuloksena vain tyylipuhtaita negoja. Kunnes sitten tänään! Testiliuskan toinen pää uiskeneteli edelleen siellä missä sen kuuluu uiskennella ja minä laskin sekunteja.
Kahdenkymmenen sekunnin tienoilla testiviiva vahvistui yhtä tummaksi kontrolliviivan kanssa! Ensin olin innoissani, vihdoinkin ovisplussa! Mutta sitten. Ei, ei vielä! Mä en ole valmis vielä! Sitten se olikin jo kadonnut, hyvissä ajoin ennen uittoajan loppumista. Ei edes pienenpientä viivanpaikkaa, roskishaamua en edes uskalla mennä tonkimaan.
Mutta mitä ihmettä oikein pelästyin? Eihän se ovisplussa mitään tarkoita! Sehän voi olla PCOS:lle ilmeisen tyypillinen väärä positiivinen, ja follikkeli voi hormonihuipusta huolimatta jäädä puhkeamatta. Ja eihän me olla vielä(kään, v*ttu) yrittämässä kaiken maailman plussiata huolimatta.

Yrittämisestä puheen ollen, yrityksen aloittamisen "ajankohta" on vihdoin saatu sovittua molempia  tyydyttävällä tavalla. No, vähintään siedettävällä...

Yritys alkaa -15kg päästä!
Ehtona tosin on, että niiden viidentoista kilon pitää olla läskiä. Siitä luulisi olevan helppoa pitää kiinni, tästä jos saa lihasmassan vähenemään niin on kyllä ihmeteltävä.

Kun vihdoin sain Miehen puhumaan järkevästi ja rauhallisesti koko lapsi-asiasta, vaikuttaa siltä, että ainut asia joka hänen mielestään enään on esteenä on painostani johtuvat raskausenaikaiset terveysriskit. Sekä äidin että lapsen.

Vaikka Mies aivan oikeassa onkin, niin ihmetyttää että mistäköhän se on käsityksensä terveysriskeistä saanut. Kun kysyttäessä myönsi, ettei ole vieläkään perehtyny siihen mikä PCOS on ja miten se vaikuttaa raskaaksi tulemiseen sekä raskaana pysymiseen ja olemiseen.
Lupasi sitten lukea kaiken luotettavan tiedon mitä luettavaksi osoitan.

Mutta ihan mahtavaa, -15kg! Tottahan toki tarkotus on jatkaa painonpudotusta vielä tuosta eteenpäinkin, mutta yritys alkaa tämän rajan rikkouduttua.
Töitä on tämän jälkeen enään kolme viikkoa jäljellä minkä jälkeen pääsenkin kunnolla paneutumaan laihisurakkaan. Tällä hetkellä kun suurin osa päivän aterioista on työtoverien valmistamia, ja niistähän ei rasvaa ja sokeria uuvu! Eikä sekä fyysisesti että henkisesti raskaan työpäivän jälkeen oikein jaksa lähteä salille ja jos jaksaakin, niin painot  monta kymmentä kiloa pienemmän ikuin vapaapäivien aamuina. 

Pian alkaa siis täydellinen kuntoremontti!

Työ lasten parissa, osa 2

Tätä työtä voisin tehdä vaikka lopun ikääni!
Ongelmaksi muodostuu vain se, että mitenkäs pääsisin työpaikkoihin kiinni kun tämä homma loppuu kolmen kuukauden päästä.
Aion kyllä hakea ammattikorkeaan opiskelemaan, mutta opiskelupaikan saanti onkin jo ihan toinen juttu (viimeksi en päässyt edes pääsykokeisiin). Ja mahdolliste opiskelujen alkua ennenkin olisi vielä monta kuukautta jolloin pitäisi leipä jostain repiä. Juu, onhan niitä kaikenmaailman myyjän ja siivoojan hommia, mutta ei pää kestä työtä jossa en viihdy ollenkaan. Ahdistus ja paniikkikohtaukset iskevät, kokeiltu on. Eikä atooppinen iho, herkät silmät ja herkkä nenä ole millään muotoa siivoojalta haluttavia ominaisuuksia!

Ajatuksissa on ollut oppisopimu, sillä tavalla saisin ammattin töitä tekemällä. Pikaisen soittelukierroksen tulos: julkinen sektori kouluttaa oppisopimuksella vain vanhoja työntekijöitä, yksityisillä päivähoitopaikoilla ei ole resursseja. No voi rähmä! Siihen kaatui se suunnitelma.

Ei kai (toistaiseksi) auta muu kuin kytätä avoimia työpaikkoja.

Työ lasten parissa

Minulta kysyttiin tässä taannoin, eikö työ lasten parissa ole tässä tilanteessa henkisesti raskasta.

Ei se ole raskasta sillä tavalla kuin sen kuvittelin etukäteen olevan; lasten kanssa oleminen itsessään ei ole korostanut sitä omaa kaipausta ja puutetta (luulen että tilanne olisi eri jos kyse olisi vastasyntyneistä ja aivan pienistä vauvoista, mene tiedä). Mutta sitten ne vanhemmat! Järjettömiä kasvatusmetodeja (tai oikeammin kasvatuksen puutetta), terveen järjen ja logiikan puutetta ajatellessa en voi olla ajattelematta kuinka paljon parempi vanhempi olisin!

Välillä erään pienen tytön surkeutta ja ajattelemattomia vanhempia seuraillessa tuntuu siltä että sydän särkyy. Se on työssä raskainta.
Mutta toisaalta, ne hetket kun tyttö hymyilee ja nauraa kihertää minulle iloa tuikkivin silmin, silloin sydän pakahtuu onnesta.
Ja toivosta.

mietintämyssyn alla

Joulukuisesta blogitapaamisesta saakka olen ajatellut osallistuvani Simpukan Tampereen vertaistukiryhmän tammikuiseen tapaamiseen, mutta viime päivät olen epäröinyt.
Vaikka vertaistuki on kultaakin kalliimpaa, on viime päivinä tuntunut siltä, etten halua selittää tilannetta taas uudestaan. Pelottaa, ettei minua oteta vakavasti, sillä enhän ole "oikeasti lapseton". Enhän ole vielä yrittänytkään saada lasta. Vaikka jos se olisi minusta kiinni olisin ollut äiti jo vuosia.

Toinen päänvaivaa aiheuttanut asia on tuleva poliaika. Koska ja miten kertoa töissä? Ja kuinka paljon kertoisin? Mitä siellä polilla tapahtuu, onko käynti henkisesti niin rankka etten jaksakaan mennä iltapäiväksi töihin?

Polijuttuja on vielä reilu kuukausi aikaa miettiä, mutta vertaistapaamisen suhteen olen päätökseni tehnyt.
En ole vielä valmis. Ehkä sitten polin jälkeen maaliskuussa.

Kiireinen arkipäivä

Lomat on lusittu loppuun jo viime viikolla, mutta viime viikon 3 työpäivää olivat vielä melkein lomaa, kun osa lapsista oli yhä kotona tai reissussa.

Tänään on siis maanantai-väsymyksen lisäksi myös lomanjälkeistä väsymystä ilmassa. Asiaa ei suinkaan auta töissä kiihtynyt vaipparalli, kun ryhmään on tullut kaksi uutta vaippapeppua (tilanne vaipalliset/vaipattomat on aloittamiseni jälkeen heilahtanut 4/4:stä 7/2:een)! Heihei, levähdystauot!

Selkää särkee menkkamaisesti nyt toista päivää, mutta mitään muuta kierron loppuun viittaavaa ei näy eikä kuulu...

Tänään kp 201, ja jos ei nyt mitään ihmeellistä tapahdu, on polipäivänä kp 251!

Tänään

Tänään meillä kävi kyläilemässä se Ensimmäinen.
Valloittava pieni neito, ei kyllä helpota ollenkaan tätä vauvakuumetta. Lapsen kanssa oli ihanan helppo olla, ei ollenkaan väkinäistä eikä epävarmaa.
Ja sydäntä lämmitti, kun ystäväni tituleerasi minut Aihio-tädiksi (tietysti oikealla etunimelläni) <3
Ja mikä parasta, pääsen taas huomenna viettämään aikaa työpäivän jälkeen näiden ihastuttavien ihmisten kanssa!

-----

Tänään kävin myös erikoisen keskustelun 3-vuotiaan pojan kanssa ulkovaatteita pukiessa:

Poika: Sulla on tissit
Aihio: Niin on. Keskitypä nyt pukemiseen.
P: Onko sulla vauva kotona?
A: Ei oo.
P: Onko sulla vauva mahassa?
A: Ei oo.
Poika on ihmeissään
A: Mulla on muutenvaan isot tissit.

Kyllä huomaa, että pojalla on puolivuotias pikkuveikka kotona.

Ensimmäinen tarhapäivä

Huh, miten se päivä kulukin nopeesti pienten kanssa puuhatessa!
Yhtäkkiä kello olikin jo kolme ja iltapäivän uloslähdön aika!

Ihania on kyllä kaikki hoidokit.
Vaippaikäiset vasta sanan kerraallaan puhuvat vielä vähän ujostelevat (syliin piti silti päästä, eläinkirjaa lukea, ja sain pukea ulkovaatteet päälle ja antaa kyytiä keinussa) ja isommat 3-5-vuotiaat kokeilevat rajojaan.

Niin, ja olen haluttua seuraa hiekkalaatikolla hiekkakakkujen ja -linnojen teossa.

Oih <3

Lapsia siellä, lapsia täällä

Viime aikoina on tuntunut siltä, ettei pieniä lapsia pakoon pääse mihinkään.
Siis että niitä vielä kävelemättömiä (ja käveleviäkin) minejä näkyy joka paikassa. Niistä puhutaan joka paikassa. Kirjotetaan joka paikassa. Kaikki muut bloggarit pääsee eteenpäin asiassa (yrityksen alkuun tai positiiviseen testitulokseen). Niitä syntyy kaikille muille.
Ahdistaa.

Mitenköhän käy, kun tässä kuussa pitäisi aloittaa työharjoittelu ryhmäkodissa, jossa on hoidokkeina 7  1-5-vuotiasta?

Musta tulee isona ___________________

Jaa-a, sen kun tietäis.
Yksi ammatti on jo opiskeltu, ja se antaa valmiudet monenlaiseen toimintaan alalla. Ongelma on se, että vaan yksi osa-alue kiinnostaa eikä sen sorttisia työpaikkoja ole tarjolla tässä kotinurkilla. Enkä aio vaihtaa lääniä sellaisten töiden takia joihin en tunne minkäänlaista kutsumusta vaikka todella mielenkiintoisia ovatkin.

Teemu Saarisen ja Pia Westerholmin Arvaa mikä musta tulee isona , WSOY 2011 

Pariin otteeseen olen hakenut yliopistoon, käsityönopettajaksi lukemaan, mutta ei kiinnosta enää. Tai siis käsitöitä teen entistäkin innokkaammin, tulin vaan siihen lopputulokseen ettei siitä ole minulle ammatiksi. Tarvitsen enemmän vaihtelua. Eivätkä akateemiset opinnotkaan houkuta.

Kas kummaa, lastenhoito kiinnostaa. Siksipä aloitankin ensi maanantaina Ahjolan lastenhoito kurssilla, joka mahdollistaa MLL:lle keikkatyön tekemisen. Samaisen kurssin kävi aikoinaan oma äitini, ja kurssi ja MLL:n keikat johtivatkin siihen että mamman ala ja työ löytyi lasten parista. Ehkä mulle käy samoin? Pohdittiin mamman kanssa, että tämähän voisi olla hyvä pohja perhepäivähoitajan hommille, kun haluan kuitenkin jäädä kotiin lasten kanssa pidemmäksi aikaa. Vähän lisäansiota omien lasten hoitamisen lomassa.

Tällä haavaa terveydenhoito tuntuu mielenkiintoisimmalta alalta; työssä saa käyttää sekä aivoja että käsiä, työajat vaihtelevat tehtävän mukaan kolmivuorotyöstä säännöllisiin virastoaikoihin ja työ on yhteiskunnallisesti merkittävää. Palkka ei tunnetusti ole kovin kummoinen, mutta silti, ehkäpä musta tulee joku päivä neuvolan terkka.

No stress, kuka muka tietää mitä haluaa tehdä loppuikänsä alle kakskymppisenä? Ja vaikka luuliskin tietävänsä, uskon kyllä että mieli muuttuu vielä.