Vuosi

Aloitin blogin kirjoittamisen tasan vuosi sitten. Huh, miten aika rientää!

Ajatus omasta blogita oli houkuttanut jo vuosia aiemmin, mutta kun sopivaa aihetta ei tuntunut löytyvän sai asia jäädä.

Sitten, vajaat kaks vuotta sitten jo jonkin aikaa pinnan alla poreillut vauvakuume voimistui jaaloin kirjoittelemaan foorumeilla ja lukemaan blogeja. Pikkuhiljaa kypsytelin ajatusta omasta blogista, mikä sen nimeksi tulisi, mitä kaikkea käsittelisin, kirjoittaisinko alusta asti julkisesti ym.

Vauvakuumeen käydessä yhä epätoivoisemmaksi ja ahdistuneisuushäiriön puhjetessa kaipasin kipeästi jotain kanavaa tuntojeni purkamiselle. Otin ratkaisevat askeleet ja perustin oman blogin.

Kuva täältä

Vuoteen on mahtunut monenlaista, mutta pääasiassa se on ollu nousujohteinen. Alun epätoivo on muuttunut vahvuudellaan yllättäneeseen toiveikkuuteen, eivätkä kaipuu ja pelko epäonnistumisesta ole ainakaan tällä hetkellä edes viikoittain mielessä. Toki haaveilen joka päivä, mutta pelko on kadonnut johonkin taka-alalle.

Vuosi sitten olin passiivinen sivustaseuraaja, nyt työskentelen aktiivisesti saavuttaakseni toiveeni.

Kiitos kaikille lukijoilleni kuluneesta vuodesta, olette mahtavia!

Lyö tyhjää.

Olen pitänyt taukoa blogimaailmasta. En ole kirjoittanut, enkä lukenut.

Poliajan saamisen jälkeen on tullut sellainen tyhjä odotus. Suljen kaiken lapsettomuuteen liittyvän jonnekin mieleni syvimpiin lokeroihin.  

Olen nyt töissä hieman valottanut tilannetta, mutta siitä puhuessa tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi koko asiasta. Aivan kuin puhuisin jostain tuntemattomasta kolmannesta ihmisestä, enkä omasta itsestäni.

En ole missään, töissä tai vapaalla, täysin läsnä. Ruumis suorittaa mielen pahemmin puuttumatta asiaan. Kaikki henkiset voimavarat tuntuvat kuluvan lapsettomuuden mielestä pois sulkemiseen. 

Hiljaisuus, tai ainakin verkkainen kirjoittelutahti jatkuu ennaltamäärittelemättömän ajan.

Palaamista normaalitahtiin odotetaan tapahtuvaksi ensikäynnin jälkeen.

Eipä kummosia

Olen kuluneiden 7 päivän aikana istunut monasti tietokoneen edessä, sormet valmiina näppiksen päällä, tuijottaen tyhjää tekstipohjaa. Ei ole ollut mitään sanottavaa.'
Tai sitten olen ajatellut, että "tänään väsyttää, kirjotan huomenna" ja sitten unohtanut koko asian.

Mutta siis. Olin tänään ihan hoomoilasena kun eteisen lattialla oli taas kirje TAYS:sta. Muuttivat meidän vastaanottoaikaa, mutta onneksi eivät myöhemmäksi. Nyt mennäänkin sitten tiistai-aamun sijaan samalla viikolla maanantai-iltapäivänä. Mielettömän hankalan kellonajan lykkäsivät, noin niinku työpäivän kannalta.

Luulen kyllä, että saan nämä jäljellä olevat viikot ennen polikäyntiä kulumaan suht-nopeaan; työpäivät- ja viikot menee ohi kuin siivillä ja viikonloppuihin on vaikka mitä ohjelmaa. On vasta tamperelaistuneen Josefinan tapaamista, poltareita, häitä, ja ihan vaan köllöttelyä.
Mutta silti, en malta odottaa.

Yksityisyydestä

Aloittaessani blogin kirjoittamisen ajattelin, että internet olisi mainio väylä purkaa tuntojani anonyymisti. Saisin kertoa tilanteestani ja ajatuksistani joutumatta kuormittamaan lähipiiriäni. Erityisesti joutumatta kuuntelemaan joka tapaamiskerralla ystävien ja sukulaisten uteluita siitä, joko pulla olisi uunissa.
En tullut ajatelleeksikaan, että sekä reaalielämän että kirjoittamisen edetessä joutuisin pohtimaan sekä anonymiteettiä että tosielämän avoimuutta uudemman kerran. Ajattelin, että kerran anonyymi aina anonyymi.

Nyt, puolisen vuotta myöhemmin haluaisin kovasti kertoa vanhemmilleni mikä tilanne on, mutta edelleen en jaksaisi niitä (vaikkakin vanhempani tuntien hienovaraisia) tiedusteluita aiheen tiimoilta. Mutta toisaalta, jaksanko näitä vähintään joka toinen viikko toistuvia tarinoita äitini raskauksista ja omasta vauva-ajastani? Huomioon pitää tietysti myös ottaa se, että Mies on kovin yksityinen persoona, joka ei halua kertoa mitään aihepiiriin liittyvää kenellekään.

Entäs sitten anonyymiys internetin ihmemaassa? Vielähän tämä ei ole ongelma eikä mikään, mutta entä sitten jos tulen raskaaksi ja lapsen synnyttyä? Itseni tuntien voin kohtalaisella varmuudella sanoa, että tulen haluamaan julkaista kuvia tuotoksestani. Mutta voinko julkaista tunnistettavia kuvia lapsesta, jos en ole (ainakaan vielä) valmis julkaisemaan tunnistettavia kuvia itsestänikään?

Ja kyllä, tiedän kyllä, että on ihan turhaa murehtia näitäkään asioita etukäteen kun mistään ei kuitenkaan ole varmuutta, mutta en voi sille mitään.
Olen kontrollifriikki murehtija, jonka pitää aina tietää etukäteen mitä elämässä tapahtuu, tai vähintäänkin olla valmistautunut vastaanottamaan jokaikisen mahdollisen vaihtoehdon...
Tekee elämän välillä kumman hankalaksi...

Hurrrjasti nollia!

Yön/aamupäivän aikana on saavutettu (ja ohitettu) eräänlainen merkkipaalu:

Blogiani on katseltu jo 10 000 kertaa! siis kymppitonni! Hui!

Kiitos teille kaikille!

Kuva täältä

Blogitapaaminen

Viimeöistä kuumetta uhmaten (yleensä toki sairastan suosiolla kotona ja kaikessa hiljaisuudessa, mutta tätä ei vaan voinut jättää väliin) tarvoin tänään vähän ennen puoltapäivää bussipysäkille ja läksin kohti Simpukan toimistoa ja hartaasti odotettua blogitapaamista.

Vaikka olinkin tapaamisen outo lintu (koska meillä ei ole vielä edes yrittäminen alkanut), tunsin silti olevani lapsettomien joukkoon hyväksytty. Tai no niin, eihän kukaan nimenomaan hakeudu lapsettomaksi...

Tapaamisesta sai paljon kaivattua vertaistukea ja ymmärrystä tähän prosessiin jossa niin helposti tuntuu jäävänsä yksin.

Enköhän kirjoittele tästä aiheestan vielä tarkemminkin, mutta nyt on kyllä pakko rauhoittua sairastamaan.

Kiitos, kumarrus ja anteeksipyyntö teille kaikille jotka jaksoitte iltapäivän tunnit kuunnella rykimistäni!

Into

Viimeisten kuukausien (6kk!) aikana minusta on kuoritunut paitsi innokas blogien lukija, myös kirjoittaja! Vaikka olen pienen ikäni nauttinut kirjoittamisesta (tosin proosa ja lyriikka tippuivat ohjelmistosta heti kun pääsin peruskoulusta, enkä niiden kirjoittamisesta ole koskaan pitänyt), en koskaan aikaisemmin kuvitellutkaan kirjoittavani mitään täysin vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestani!

Paitsi kirjoittamisen ilon, on blogin pitäminen tuonut elämääni myös aivan uudenlaista vertaistukea. Vertaistukea, joka tähänastisen elämäni vaikeimman (kyllä, masennusta ja paniikkihäiriötäkin vaikeamman) ja tärkeimman asian käsittelemisessä ja läpikäynnissä on osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Huomaan alkaneeni mieltämään itseni ("itseni", en "meitä") lapsettomaksi, vaikkei mikään olekaan vielä varmaa.

Lähiviikoina vertaistuki on muuttumassa digitaalisesta analogiseen, kun lapsettomuuden yhdistämät bloggaajat kohtaavat kasvotusten Napin ideoimassa blogitapaamisessa. Päivämäärä ja paikka on sovittu, ohjelmaakin on.
Tänään aamulla kuikuilin tapaamispaikkaamme bussin ikkunasta.

Jännittä.
Innostuttaa.
Hykerryttää.

Kehräisin, jos osaisin.

(Myös simppatulosten pitäisi saapua lähiviikkoina!)

p.s. Olen myös innokas käsityöimmeinen, ja näistäkin hommista on tulossa blogi.

STAY TUNED!

Puheesta ja sen puutteesta

Blogi on tarjonnut oivan kanavan omien tuntojen ja ajatusten purkamiselle, erityisesti vauvakuumeeseen liittyen.
Mutta eihän se voi täysin korvata kasvotusten sen toisen asianomaisen henkilön kanssa keskustelemista. Kirjoittamisesta huolimatta huomaan miettiväni varsinkin ylihuomista siemennesteanayysiä: menneinä  viikkoina kysyin Mieheltä lähes päivittäin joko aika klinikalle on varattu, ja nyt kyselen yksityiskohtia näytteenantoajasta. "Tapaatko lääkärinkin, moneltako aika on, mitä ohjeita annettiin, koska saadaan tulokset", ym.
Ja vastaukseski saan useimmiten turhautuneen tuhahduksen ("Nainen!"). No mutta kun haluan tietää! 

Kaipaan tunnetta siitä, että olemme tässä veneessä yhdessä, kun nykytilanne on se, että minä käyn itsekseni lääkärisedällä ja Mies käy itsekseen klinikalla. Ota minut osalliseksi!

Ai kiinnostaako jotakuta ihan oikeestikin?

Lukijoita on siunaantunut kuin sieniä sateella blogin lyhyen historian aikana.
En todellakaan odottanut tätä.
Tälläistä kiinnostusta lätinöitäni kohtaan.
Hui. Hyvällä tavalla hui.
Ja ennen kaikkea, kiitos <3