Sattuu

Menemättä sen syvemmin viimeöisen keskustelun sisältöön, sanottakoon että epävarmuus ja epätoivo saavat mielessäni entistä vakaampaa jalansijaa, mitä lasten hankintaan ja saantiin tulee.

Ei tuo Mies taida ymmärtää, että olen jo useamman vuoden odotellut häntä.

 Että en minä ole kykenemätön kompromissiin, vaan olen jo tullut useammalla vuodella vastaan.

Että en yksinkertaisesti jaksa enään toista näin raskasta vuotta.

Että en jaksa lähteä tarkempiin ja raskaampiin tutkimuksiin tietäen, että tuloksien laadusta huolimatta yritys ei ala ainakaan vuoteen ellei ilmene jotain todella painavaa syytä aloittaa heti.

Että kaikesta huolimatta haluaisin pystyä odottamaan siihen saakka kunnes olemme molemmat valmiita.
Mutta en pysty enään.





Tänään sattui, kun kolmekymppinen isä haki reilun vuosikkaan poikansa hoidosta.
Jatkoin tiskaamista ja pidättelin kyyneliä.

Kyyneleet

Viime viikkojen pimeä ja märkä, yleisesti ottaen surkea keli on vetänyt mielen matalaksi. Tosin voihan syy olla myös sairastelussa tai vaikka siinä kilpirauhasessa.

Päivät ovat puuroutuneet kaikki toistensa kaltaisiksi, eikä mielialassakaan ole kehumista.

Tänään olo on kuitenkin ollut erilainen. Ei pelkästään tylsistynyt ja saamaton, vaan myös syvästi murheellinen. Tänään lapsenkaipuu ja äitiytymättömyys (?) tuntuvat erityisen syvällä.

Huomasin näiden tunteiden käsittelytapani muuttuneen; enään en anna ajatusten ja pelkojen patoutua päivän mittaan ja sitten itke koko yötä niin ettei meistä kumpikaan voi nukkua. Ainakaan toivottavasti.
Sen sijaan annan kyynelteni valua rauhallisesti päivän aikana, ja kerron Miehelle mikä painaa.

kuva täältä

Ehkä se auttaa

Baby steps

No huhhuh, olipa aikamoinen ilta  yö.
Istuttiin puhumassa jonnekin puoli neljään asti. No okei, suurin osa ajasta meni siihen että allekirjoittanut vollotti ja pyyhki räkäistä nokkaansa.
Mutta silti, saatiinpahan puhuttua.

Oon aikalailla satavarma siitä, että Miestä vaivaa jonkin asteinen masennus/uupumus. Mies itse sanoo, että juuri väsymyksensä takia mun aikaisemmat keskusteluyritykseni on kariutuneet; ”mitä se puhuminen hyödyttää, jos ei jaksa vielä hankkia lapsia.”
No, ymmärsipä nyt ainakin sen, että tarttui toimeen tai ei, toimiva parisuhde edellyttää asioista keskustelemista.

Mies tuntuu myös vihdostaviimein saaneen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näin raastava vauvakuume tuntuu.
Kun ei se ole enää ”vain” vauvakuumetta, vaan mielettömän voimakas tarve saada lapsia/olla äiti. Kehtaan jopa sanoa, että se on yksi ihmisen perustarpeista.
Mielestäni tarve saada lapsia/olla vanhempi kuuluu Maslow’n tarvehierarkiassa Sosiaalisuuden tarpeisiin. Pykälän englanninkielinen nimi on paljon kuvaavampi Love/Belonging.

Maslow'n tarvehierarkia
Kuva täältä

Kommunikaation puute on noussut vuosien varrella useaan otteeseen esille, ja nyt ensimmäistä kertaa Mies on valmis tekemään asian eteen jotain; alkaen heti, ryhdymme keskustelemaan rauhallisesti niistä asioista, jotka meitä hiertävät ja mietityttävät.
Saa nähdä tuleeko tästä käytännössä yhtään mitään, mutta ainakin nyt yritetään ja aktiivisesti pyritään parantamaan parisuhdettamme.
Seuraava vaihtoehto on mielestäni pariterapia. Parempi hankkia ammattiapua kommunikaatio-ongelmiin ennaltaehkäisevästi. Ja sanon ”ennaltaehkäisevästi”, koska mitään varsinaista vahinkoa ei ole vielä tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan fiilis on luottavainen; pikku askelin eteen päin ja nokka kohti tulevaa 

Oikeus saada lapsia?

Joitakin viikkoja minua on mietityttänyt se, onko minulla oikeus hankkia/saada lapsi tai lapsia. Ei siis meillä pariskuntana, vaan minulla mielenterveyspotilaana.

Sairastan tasaisin väliajoin (3-5 vuoden) välein uusiutuvaa masennusta, ennen tämän vuoden kevättä diagnoosilla ”tarkemmin määrittelemätön masennus” joka keväällä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi pääsyn myötä muuttui diagnoosiksi ”keskivaikea masennus”.

Maaliskuussa kelkkaan hyppäsi mukaan paniikkihäiriö, kun sain (onneksi lääkäriasemalla ollessani) ensimmäisen ja tähän mennessä pahimman paniikkikohtaukseni; niin pahan, että lääkärit ja sairaanhoitajatkin luulivat sitä sydänkohtaukseksi ja jouduin sydänfilmiin, verikokeisiin ja keuhkojen röntgenkuvaukseen. Se kohtauksen mukanaan tuoma kuolemanpelko oli jotain niin kamalaa, etten edes yritä kuivailla sitä…

Tarkoitus olisi päästä tarkemmin tutustumaan omiin diagnooseihin ja eri lääkärien lausuntoihin. Kunhan vaan joku viisaampi kertoisi mistä saan käsiini omat potilastietoni!

Kuva täältä

Olen joutunut huomaamaan, kuinka valitettavan harvat ihmiset osaavat suhtautua masennukseen sinä mitä se on, sairautena. Myönnettävä on, että itsekin kuuluin heihin ennen diagnoosin saamista. Tieto siitä, että suurin osa kanssaihmisistä ei ymmärrä masennuksen olevan aivan oikea sairaus, aivan yhtä vakavasti otettava kuin mikä hyvänsä somaattinenkin elämään voimakkaasi vaikuttava pitkäaikaissairaus, on saanut minut häpeämään sairauttani, ja valikoimaan hyvin huolella ne, joille sairaudesta ja sen vakavuudesta kerron.

Tämä on tuonut erityisesti viimeisen vuoden aikana epämukavia tilanteita elämääni, kun olen vuosi sitten ammattiin valmistuttuani ollut käytännössä koko ajan työttömänä ja sairaslomalla masennukseni vuoksi. Tuntuu siltä, että tätä vuotta poissa opiskelu- ja työelämästä paheksutaan, kun taas lukion jälkeistä välivuotta pidettiin täysin normaalina.

Vaikka lukion jälkeen pitämäni välivuosi meni myös masennusta vastaa kamppaillessa, vieläpä kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin kulunut vuosi. 

Siitä huolimatta, että sekä psykologini että psykiatrini kannustavat minua perheenperustamistoiveessani/yrityksessäni, on johonkin mieleni sopukkaan pesiytynyt pienoinen epäilys siitä, miten muut ihmiset näkevät asian: siis ajatteleekohan joku, etten mielenterveyshistoriani vuoksi ole sopiva vanhemmaksi?

Tämän orastavan epäilyksen vuoksi koen vaikeaksi puhua (edes kaikkein läheisimmille) ihmisille masennuksestani ja ajatuksistani, pelkään että he vain niiden pohjalta tuomitsevat minut epäsopivaksi vanhemmaksi, vaikka sairauttani hoidetaan aktiivisesti.

Tällä haavaa sairauteni on hyvin hallinnassa; lääkitys on kohdallaan, tapaan psykiatriani tasaisin väliajoin (käytännössä niin usein kuin koen tarpeelliseksi, mistä olen hyvin kiitollinen), mielialani ja toimintakykyni on parantunut huomattavan paljon kuluneiden kolmen ja puolen kuukauden aktiivisen hoitojakson aikana, ja tunnen taas oloni pääasiallisesti hyväksi. Välillä on huonompia päiviä, mutta kenelläpä ei?

Ja suurin mieltäni askarruttavista kysymyksistä:

kun suurin mielialaani vaikuttava tekijä viime kuukausina on ollut (aiheellinen) epäilys omasta hedelmällisyydestä ja huoli lapsettomuudesta (unohtamatta mieletöntä lapsenkaipuuta), onko minulla oikeus hankkiutua raskaaksi ”vain” koska en koe olevani kokonainen ilman omaa lasta?