Temperamentti

Tällä viikolla MLL:n kurssilla käsiteltiin hyvin paljon temperamenttia. Aihe onkin jäänyt mietintämyssyn alle.
Varsinkin kun olen saattanut taas olla tulta ja tappuraa (tulikiveä unohtamatta).

Elämääni eniten vaikuttanut temperamenttini piirre (hallitsemaan oppimani ujouden rinnalla) on kykenemättömyys vastaanottaa (pyytämättömiä) neuvoja, ohjeita ja kommentteja.
Tästä viimeisimpänä esimerkkinä tämänpäiväinen auton pesu ja vahaus:

Saamani työttömyystuki on niin pieni, ettei sillä millään kata omia laskuja ja muita kuluja. En halua lainata/pyytää Mieheltä rahaa omia huvituksiani varten (ruokaostokset yms. onkin sitten asia erikseen), vaan mieluummin teen jonkun askareen joka ei millään tavalla vähennä omaa työkuormaani mutta helpottaa Miehen elämää, kuten pesen ja vahaan auton lonkerokahvirahoja vastaan.
Siispä, tänään oli taas ohjelmassa sitä iänikuista auton hinkkaamista. Vastoin normaalikäytäntöä, Mies päätti tulla mukaan autohalliin ja osallistua puunaukseen, koska onhan hommia mukavampi tehdä yhdessä (olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että perimmäinen syy osallistumiseen oli huoli auton maalipinnan selviytymisestä käsittelystäni naarmuitta).
Kaikki sujui hyvin.
Kunnes tuli aika levittää vaha. Työnjako seuraava: Mies levittää vahan ja minä kiillotan (toisenlainen työnjako olisi saattanut pelastaa tilanteen ja päivän).
Koska vahan pitää antaa kuivua hiukan ennen kiillotusta, muttei kuitenkaan niin kauaa, että se kovettuu, joutui Mies pitämään välillä taukoja jotta pysyn tahdissa mukana.
Ja taukohan tarkoittaa sitä, että on aikaa tarkkailla ja kommentoida.
Ensimmäiset kommentit päätin sivuuttaa kehottamalla Miestä antamaan minun tehdä asiat omalla tavallani (hittojako sillä on väliä kiillotanko pyörivällä vai eestaas-liikkeellä?) ja omassa järjestyksessäni (vasemmalta oikeelle tai ylhäältä alas, hälläväliä). Vasta toisella kertaa paloi käämi niin että viskasin kiillotusrätin auton katolle ja lähdin nostelemaan.

Muutama lonkero parhaassa seurassa oli kyllä ihan oikea päätös tähän väliin.

Viilenneltyäni tulisia tunteitani (ja kielenkantoja) muutaman tunnin ajan palasin kotiin, ja päätin pystyväni keskustelemaan asiasta viileän asiallisesti.
En pystynyt.

Mutta voiko muuta odottaakaan kun vastapuolen kommentti toteamukseeni siitä ettei eri tapa ole yhtä kuin huono tapa on ”mutta mitä jos sun tapa on huono?”

Helvetin juntti.
Miten joku voi olla noin kovapäinen
ja mitään kommentteja omasta taipumattomuudestani ja joustamattomuudestani ei tulla sietämään…

                                                    

P.s. Täsmälleen sama riita käytiin kesäkuussa polkupyöräni keväthuollon yhteydessä. Koska Miehellä oli aikaa istua mattotelineellä kommentoimassa. Ja koska pumppasin ilmaa renkaisiin ”väärin”

Tympee tyyppi

Muistutin Miestä siitä, että siemennesteanalyysissä pitäisi käydä nyt kahden viikon sisään. Vastaukseksi sain ärtyneen ”joojoo”n. Että voi ärsyttää, ensin tyyppi lupas käydä elokuussa ja sit kun syyskuun puolessavälissä muistuttaa niin muka ”painostan”.

Mit vit?

Joo ei varmaan oo kovin houkuttelevaa, mutta ihan kun minäkään huvikseni ramppaisin lääkärissä ja labrassa!

”Elä nyt kun vielä voit”

Virke, jota varmasti jokainen vielä lapseton vauvakuumeilija on kuullut kyllästymiseen asti.
Minä ainakin olen.
Ja aina se ärsyttää, suututtaa, joskus jopa raivostuttaa.

Muutama asia on varma:

”Elämisellä” tarkoitetaan käytännössä aina humalahakuista juomista, yökerhoissa ravaamista ja yleistä alkoholinhuuruista rellestämistä.
Sekö on elämistä? elämästä nauttimista?
Ei ainakaan minulle. En ole koskaan viihtynyt yökerhoissa. Ne ovat mielestäni ahdistavia meluisia, pimeitä paikkoja, joissa tukituntemattomat ihmiset jatkuvasti tunkeutuvat henkilökohtaiseen tilaani. Lääppivät ja kourivat. ”Sulla on ihan sikaisot tissit, saanko koskee?” eikä vastausta odoteta, vaan käydään heti kiinni.
Nautipa siinä sitten elämästä.
Ei kiitos.
Ei sillä, että minulla olisi mitään baareissa käymistä tai alkoholia vastaan.
Lähden mielelläni ystävieni kanssa ulos, johonkin hiljaiseen kotoisaan pubiin, jossa kuulee omat ajatuksensa ja näkee seuralaistensa kasvot ilman että joutuu siristelemään (silmälaseista huolimatta). Mieluiten sellaisena viikonpäivänä ja sellaiseen kellonaikaan, ettei missään vaiheessa iltaa synny hikoavaa humalaista ihmismassaa, jonka läpi baaritiskille luovimiseen tarvitsisi apuvälineeksi lumiauran.
Sellaista elämistä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään, suorastaan nautin siitä.

Ihmiset, joilta tätä kamalaa virkettä kuulee, ovat niitä joilla ei ole minkäänlaista vauvakuumetta.
Siis yleensä niitä saman sukupolven edustajia kuin itsekin olet, jotka eivät voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi joku heidän ikäisensä haluaisi ”tuhlata nuoruutensa” vaihtamalla kakkavaippoja ja tyynnyttelemällä ilman mitään syytä huutavaa sylilasta.
Niitä, joiden mielikuva omasta lapsesta on kauhunväristyksiä selkäpiistä kirvoittava ajatus vapauden menettämisestä.
Niitä, jotka mielellään ovat ystäviensä pikkulapsien seurassa niin kauan kun ne ovat hiljaa ja nätisti, mutta eivät voi kuvitella itseään jatkuvaa huolenpitoa tarvitsevan toukan vanhempina.
Niitä, joille lapsettomuus on yhtä kuin vapaus.

Varmaa on myös se, että niin kauan kun on lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä ikävuotta ja potee vauvakuumetta, näitä kommentteja on vaan pakko kuunnella.
Ja purra hammasta.