Labrat

Niin siinä sitten kävi, että meikäläinen on nyt ainakin alkuviikon sairaslomalla flunssan takia. Tänään oli jo ennen aamuyhdeksää melkein 38-astetta lämpöä.

Onhan tässä saikulla olemisessa puolensakin, pääsin nimittäin heti postiluukun kolahdettua avaamaan lapsettomuuspolilta tullutta kuorta!

Verikokeiden tuloksia ei kirjessä sen tarkemmin eritelty, kunhan todettiin että "rasva-arvot olivat hyvät, hormonitasot normaalit, mutta insuliinitaso oli jonkin verran koholla viitaten insuliiniresistenssiin, paastosokeri ja pitkäaikainen verensokeri olivat kuitenkin normaalitasolla."
Kirjeessä lääkäri totesi että hänen mielestään metformiinilääkityksen aloittamisesta olisi selkeästi hyötyä, ja ohessa olikin resepti ja annostusohje. Näin alkuun otan ensin puolikkaan tabletin päivässä viikon ajan, sitten viikon ajan puolikas kahdesti päivässä ja tämän jälkeen ylläpitoannoksena kokonainen tabletti kahdesti päivässä. Alkuun saattaa tulla vatsavaivoja, mutta toivottavasti pääsen vähällä ja tämä hoito nyt auttaisi.

Vähän kyllä hämmentää se, että insuliinia lukuunottamatta kaikki labrat olivat kunnossa. Mikseivät follikkelit puhkea, jos kerran hormonit on kohdallaan? Mistä kaikki nämä karvat johtuu, ellei mieshormoneja ja androgeenejä ole normaalia enemmän, geeneistäkö? Miksi kuukautiset katosivat? Olisivatko tulokset olleet huomattavan erilaiset ilman Primolut-kuuria?
Tuleekohan tästä kierrosta yhtään mitään? Kp 15 ja ovistesti edelleen negatiivinen.

Pamahtava paluu

Kp 250 ja paluu blogimaailmaan.

Tänään oli se hartaasti odotettu (stressaamisesta puhumattakaan) Lapsettimuus- ja hormonipolin ensikäynti.

Peli oli selvä hyvin pian: PCOS. Ihan niinkuin olen koittanut jo siitä ensimmäisestä kaksi vuotta sitten olleesta PCOS-epäilystä saakka koittanut eri lääkäreille tolkuttaa, että ultrattasiin nyt ne munarajat kun epäilykseen on selvästi aihetta. Saattopi hiukan ketuttaa.

Lääkäri oli mielettömän helläkätinen ja heti vilkaistuaan monitoria itsekseen näytti minullekin, miltä munasarjani (ei aavistustakaan kumpi) näyttää. Hetkisen kerkisin itsekseni hätiköidä että "eihän tossa näy yhtään mitään!" olisi vaan kannattanut taas malttaa kuunnella rauhassa... Olihan siihen kuvan suttuisuuteen syykin; koska mikään ei voi ikinä mennä oppikirjan mukaan, ei meikäläisen munasarjoissa näkynyt niitä paljonpuhuttuja helminauhoja. Ehei, eihän siinä näkynyt varsinaista munasarjaa ollenkaan, vaan kymmeniä ja taas kymmeniä pienenpieniä munarakkuloita! Niin että ei mikään ihme jos välillä maha turpoaa kivikovaksi palluraksi!

Oppikirjasta pitää toki poiketa toisenkin kerran: kiertohistoriani ja painon nousun ajankohdan huomioon ottaen, on ylipaino todennäköisemmin seurausta PCOS:stä kuin sen "puhkeamiseen" vaikuttanut tekijä.

PCOS ja äitini lisääntymishistoria nostavat keskenmenoriskiä jonkin verran, mutta sitä en aio murehtia vielä.


Sotasuunnitelma on nyt sitten seuraava:

• painonpudotus, hormonivasteen kannalta pudotettavaa viitisen kiloa, yleisterveydellisesti useita kymmeniä (projekti on jo käynnissä, kuntosali on uusi ystävämme)
• Primolutia kp 1-10 seuraavan parin-kolmen kuukauden ajan
• heti kun saadaan Primolutilla kuukautiset aikaiseksi, otetaan alkukierron labroja + sokerit, kolesterolit, yms. kp 2-5
• labrojen valmistuttua tulee postissa lisäohjeita lääkäriltä
• ellei ovulaatiota tapahdu pelkkää Primolutia otettaessa, otetaan mukaan Clomifen

Fiilis on jotenkin mielettömän rauhallinen ja luottavainen. Ollaan lääkärin kanssa samoilla linjoilla siinä, että tehdään kaikki ihan rauhassa ja hätiköimättä ja kokeillaan yksinkertaisimpia keinoja ensin (olisin saanut clomit mukaan pakettiin heti, jos tuntisin niin suurta tarvetta kiirehtiä).

Tuntuu siltä, että Mieskin on tänään päässyt jotenkin sopuun sen asian kanssa, että yrittäminen olisi aloitettava piakkoin.

Jostain on saapunut tyyneys.

Herääminen

Miks se on niin vaikeeta?
Joka aamu tällä viikolla herätyskellopuhelin on ollut viritettynä soimaan seitsemän tienoilla, jotta kerkiäisin labraan ajoissa ja ennen aamun kamalinta mummoruuhkaa. Mutta ei, tänäänkin heräsin puhelimesta huolimatta vasta hiukan kymmenen jälkeen. Mikä sinänsä on ennätyksellisen aikaisin meikäläiseltä.

kuva täältä

Huomenna on pakko herätä, koska ehtoolla pakkaan kassini ja suuntaan vanhempieni kanssa kohti pohjois-Pirkanmaan autuasta hiljaisuutta.
Kissoja, koiria, marjastusta ja sienestystä, voiko syksyä paremmin viettää?
Ja niin, en todellakaan aio syödä niitä sieniä. Hyi. Mutta poimiminen on hauskaa.

Kliinistä

Aina kun näen tämän mainoksen, ajattelen sitä että voisin joskus luovuttaa munasoluja.
Vasta viime viikkoina olen havahtunut siihen mahdollisuuteen, että saatan itse tarvita luovutettuja sukusoluja.

Pian (ainakin toivottavasti) päästään eteenpäin omassa lapsiperheytymisessä: viikon päästä on ensimmäinen tyroksiininkorvaushoidon kontrolli, minkä jälkeen pitäisi mennä lääkäriin keskustelemaan jatkosta.
Ja siellä lääkärissä pitäisi olla mukana myös Miehen siemennesteanalyysin tulokset.
Kunhan se nyt pääsisi sinne klinikalle asti. Lupasi silloin jotakin viikkoja sitten käydä klinikalla ennen tuota mun kontrollilabraa, mutta eihän siitä mitään tullut.
Ei se edes katsonut ajanvaraussivua.
Nyt sitten kun sai vihdostaviimein aikaiseksi katsoa, ei vapaita aikoja olekaan kahteen viikkoon, ja seuraaville viikoille varaamisen voi tehdä aikaisintaan keskiviikkona kun tietää loman jälkeen taas työaikataulunsa.

Tympee tyyppi

Muistutin Miestä siitä, että siemennesteanalyysissä pitäisi käydä nyt kahden viikon sisään. Vastaukseksi sain ärtyneen ”joojoo”n. Että voi ärsyttää, ensin tyyppi lupas käydä elokuussa ja sit kun syyskuun puolessavälissä muistuttaa niin muka ”painostan”.

Mit vit?

Joo ei varmaan oo kovin houkuttelevaa, mutta ihan kun minäkään huvikseni ramppaisin lääkärissä ja labrassa!

TMNT

Se soitti taas.
Lääkärisetä. Pitäisköhän ruveta aikuiseks ja jättää toi ”setä” pois?

Tyroksiini on matalalla, 10,5 suurin piirtein. Eli lievä kilpirauhasen vajaatoiminta.
Ruokavaliooni tulee siis yksi nappi lisää. Ensin kuusi viikkoa puolikkaalla nappulalla, sitten labraan ja päätetään kuinka paljon pitää nostaa annostusta.

Mitään muuta ei kuulemma tehdä nyt. Ei niin kauan, kun kilpirauhashormonit eivät ole kohdillaan. Kuulemma jos laittaisi lähetteen naistentautien- tai hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle, tulisi bumerangina takaisin kilppareiden takia.

kilpparit. ehe-ehe...

Ei kai tässä sitten auta muu kuin toivoa, että saadaan tyroksiinit nopeasti urilleen.
Se tässä vähintään kuuden viikon odottelussa on positiivista, että enköhän saa sinä aikana talutettua Miehen Ava-klinikalle. Tyyppiä kun ei oikein ajatus innosta (vaikka kyllähän tuo on jo luvannut mennä, mutta pakkohan mun on huolehtia siitä että menee nyt eikä vasta viidestoista päivä jouluna. Ihan kun mäkään ravaisin lääkärillä ja labrassa ihan huvikseni…

Tapahtuu, muttei kuitenkaan

Tänään se sitten soitti. Ihana lääkäri-setä.
Otetaan lisää labroja, pitää nimittäin selvittää ja mahdollisesti hoitaa kilpirauhasen vajaatoimintaa; tsh huiteli yli viidessä kun se maaliskuussa oli 2,5.

Käski pistämään Miehen simppa-testiin Ava-klinikalle (miks tätä ei tehdä kunnallisesti?), sitä ennen on kuulemma nyt turha tehdä mitään.

Eli taas pitää odotella. No, onpahan ainakin aikaa aloittaa kunnonkohotus. Keskivartaloa pitäisi pienentää ja voimistuttaa ennen sitä toivottua elämänmullistavaa turpoamista. 

Voisinko vain lisääntyä mitoosin kautta, niin voisin vaan ahtaa naamaan pullaa ja todeta, että jälkikasvu tulee kunhan olen riittävän massiivinen?

Alkaa vaikuttamaan (juujuu, kielitoimiston mukaan väärin taivutettu, mutta ihan oikeaoppista hämäläisyyttä) siltä, että lisääntymisestä tulee niin kallis projekti jo ennen sukusolujen treffejä, että pitää unohtaa suunnitelmissa olleet pääkaupunkia kauemmas ulottuvat retket.

En yhtään tykkää tästä hitailusta, voisinko pikakelata positiiviseen raskaustestiin?

kuva täältä

Kuka antaisi varmuuden

Voi elämä… Tätä tekstiä on todella vaikee kirjottaa… En oikein tiedä mistä alottaisin, miten jäsentelisin asian niin, että se käy järkeen. Kun en oikein itsekään ymmärrä…

No, aloitetaan siitä, mitä eilen kuulin omahoitajaltani.
Soitin siis omahoitajalle kysyäkseni verikokeiden ja papan tuloksia.
Papa oli normaali, ei muutoksia.
Verensokeri normaali, prolaktiini on edelleen normaali (oli koholla reilu vuosi sitten).
Siihen ne normaalit sitten jäikin. Kilpirauhashormoni on koholla, en tiedä kuinka paljon. Progesteroni onkin lähes olemattomissa tasoissa. Viitearvo oli 1,75 (jotain mystistä yksikköä), kun sen olisi kiertopäivän ja samana aamuna saatuun lähestulkoon plussaan ovulaatiotestiin nähden pitänyt olla yli 20. Keltarauhashormonitasoni on siis postmenopausaalisella  tasolla (alle 3).

Normaali tapani reagoida tämäntapaisiin uutisiin, on tiedonhaku. Olen perinyt isältäni taipumuksen suhtautua asioihin hyvin käytännöllisellä tavalla, hakea mahdollisimman paljon tietoa asiasta ja keskittyä tilanteen tieteelliseen puoleen, sen sijaan että käpertyisin kerälle märehtimään omaa surkeuttani.

Eilen ei ollut mahdollisuutta toimia tällä minulle luontevimmalla tavalla: koska mies lähti suoraan töistä Helsinkiin katsomaan Pomoa, olin minä viettämässä kesäpäivää vanhempieni luona. Ei se sinänsä ollut mikään este tiedonhaulle, mutta edellisenä päivänä oli kadun saneerausta hoitavilla ukoilla käynyt vahinko: rouhaisivat kaivurilla syvemmälle kuin piti ja katkaisivat puhelin/verkkokaapelin.

Kun tänään vihdoin pääsin sukeltamaan internetin syövereihin, jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: kaikki luotettava tieto mitä progesteronin erittäin matalasta tasosta on tarjolla, on käytännössä samaa kuin hoitaja kertoi puhelimessa. Siis viitearvoja. En ole siis edelleenkään hullua hurskaampi.

Ei auta kuin kiltisti odottaa maanantaihin, jolloin lääkäri soittaa ja sovimme  jatkotoimenpiteistä.  Lohtunani on tällä hetkellä se, että ihanalääkäri-setä haluaa hoitaa minua itse tämän asian tiimoilla, vaikkei olekaan omalääkärini <3

Vaikka pahin pelkoni, se etten pysty saamaan omia lapsia, onkin nyt askeleen harppauksen lähempänä, en ole pystynyt edes itkemään. Eilen tunsin itseni vain turraksi sivustakatsojaksi ja tänään olo on kuin krapulaisella tiskirätillä.
Kiitän onneani (?) siitä, että psykologini kesäloma on nyt ohi ja pääsen huomenna hänen vastaanotolleen. Koko kesä meni vallan mainiosti ilman juttutuokioitamme, ja nyt toden teolla tarvitsen ulkopuolista ihmistä peilaamaan ajatuksiani.

Nyt pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia? Olenko saavuttanut ennenaikaiset vaihdevuodet? Tulenko koskaan kokemaan raskautta? Joudunko läpikäymään vuosien lapsettomuushoidot korkeine toiveineen ja karvaine pettymyksineen? turhaan?
Joko munasoluni loppuivat? Oliko niitä alunperinkään?

Tuleeko vauvakuumeblogista lapsettomuusblogi?

Väliaikaraportti

Tänään muistin vihdoin soittaa labrojen perään... Tulokset oli sellaiset, että kunhan huomenna pääsen taas tietokoneen ääreen (tätä kirjoitan puhelimella), kirjoitan asiasta kunnolla.

Saanpahan vähän aikaa sulatella uutisia...

Hermot, kestäkää, pliiiis

Unohdin sitten soittaa sinne lääkäriin.
En meinannu millään saada unta viime yönä, joten puoli neljältä turvauduin unilääkkeeseen. Sen voimin nukuinkin sitten klo 13:25 saakka! Eli nukuin omahoitajan soittoaikojen ohi...
Ei voi siis muuta kuin odottaa maanantaihin (ja laittaa sunnuntai-iltana herätyskello soimaan).

Eilen kävelyllä ollessa alkoi hirmuinen selkäsärky. Kotona sitten hoksasin, että nythän on dpo 14, ja jos luteaalivaihe on normaalin pituinen, pitää ottaa uudenuutukainen kuukuppi käyttöön lähipäivinä. Nappasin sitten kaksi 400mg ibumaxia nassuun ja käperryin sohvan nurkkaan kutimen kanssa.
Mutta, mutta, eihän tää tietenkään mee niinku Strömsössä; ei ensimmäistäkään vihalisua alaselässä tai -vatsassa koko perjantai-päivänä, kun normaalisti särky kestää kp 2-3 saakka. Ainakin rinnat on kipeät ja ilmaa vatsassa, josko tää kierto olis sittenkin loppumassa?

Tuumaustauko

Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?