Lyö tyhjää.

Olen pitänyt taukoa blogimaailmasta. En ole kirjoittanut, enkä lukenut.

Poliajan saamisen jälkeen on tullut sellainen tyhjä odotus. Suljen kaiken lapsettomuuteen liittyvän jonnekin mieleni syvimpiin lokeroihin.  

Olen nyt töissä hieman valottanut tilannetta, mutta siitä puhuessa tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi koko asiasta. Aivan kuin puhuisin jostain tuntemattomasta kolmannesta ihmisestä, enkä omasta itsestäni.

En ole missään, töissä tai vapaalla, täysin läsnä. Ruumis suorittaa mielen pahemmin puuttumatta asiaan. Kaikki henkiset voimavarat tuntuvat kuluvan lapsettomuuden mielestä pois sulkemiseen. 

Hiljaisuus, tai ainakin verkkainen kirjoittelutahti jatkuu ennaltamäärittelemättömän ajan.

Palaamista normaalitahtiin odotetaan tapahtuvaksi ensikäynnin jälkeen.

Hetkiä

Tänään satoi lunta. Ei tuiskuamalla, vaan kauniit suuret lumihiutaleet laskeutuivat taivaalta tuudittavan lempeästi.

Tänään vain minun sylini kelpasi kesken päiväunien heränneelle, unta vastaan taistelevalle vuosikkaalle.

Tänään tunsin äidinvaistojeni heräilevän.

Eipä kummosia

Olen kuluneiden 7 päivän aikana istunut monasti tietokoneen edessä, sormet valmiina näppiksen päällä, tuijottaen tyhjää tekstipohjaa. Ei ole ollut mitään sanottavaa.'
Tai sitten olen ajatellut, että "tänään väsyttää, kirjotan huomenna" ja sitten unohtanut koko asian.

Mutta siis. Olin tänään ihan hoomoilasena kun eteisen lattialla oli taas kirje TAYS:sta. Muuttivat meidän vastaanottoaikaa, mutta onneksi eivät myöhemmäksi. Nyt mennäänkin sitten tiistai-aamun sijaan samalla viikolla maanantai-iltapäivänä. Mielettömän hankalan kellonajan lykkäsivät, noin niinku työpäivän kannalta.

Luulen kyllä, että saan nämä jäljellä olevat viikot ennen polikäyntiä kulumaan suht-nopeaan; työpäivät- ja viikot menee ohi kuin siivillä ja viikonloppuihin on vaikka mitä ohjelmaa. On vasta tamperelaistuneen Josefinan tapaamista, poltareita, häitä, ja ihan vaan köllöttelyä.
Mutta silti, en malta odottaa.

Työ lasten parissa, osa 2

Tätä työtä voisin tehdä vaikka lopun ikääni!
Ongelmaksi muodostuu vain se, että mitenkäs pääsisin työpaikkoihin kiinni kun tämä homma loppuu kolmen kuukauden päästä.
Aion kyllä hakea ammattikorkeaan opiskelemaan, mutta opiskelupaikan saanti onkin jo ihan toinen juttu (viimeksi en päässyt edes pääsykokeisiin). Ja mahdolliste opiskelujen alkua ennenkin olisi vielä monta kuukautta jolloin pitäisi leipä jostain repiä. Juu, onhan niitä kaikenmaailman myyjän ja siivoojan hommia, mutta ei pää kestä työtä jossa en viihdy ollenkaan. Ahdistus ja paniikkikohtaukset iskevät, kokeiltu on. Eikä atooppinen iho, herkät silmät ja herkkä nenä ole millään muotoa siivoojalta haluttavia ominaisuuksia!

Ajatuksissa on ollut oppisopimu, sillä tavalla saisin ammattin töitä tekemällä. Pikaisen soittelukierroksen tulos: julkinen sektori kouluttaa oppisopimuksella vain vanhoja työntekijöitä, yksityisillä päivähoitopaikoilla ei ole resursseja. No voi rähmä! Siihen kaatui se suunnitelma.

Ei kai (toistaiseksi) auta muu kuin kytätä avoimia työpaikkoja.

Työ lasten parissa

Minulta kysyttiin tässä taannoin, eikö työ lasten parissa ole tässä tilanteessa henkisesti raskasta.

Ei se ole raskasta sillä tavalla kuin sen kuvittelin etukäteen olevan; lasten kanssa oleminen itsessään ei ole korostanut sitä omaa kaipausta ja puutetta (luulen että tilanne olisi eri jos kyse olisi vastasyntyneistä ja aivan pienistä vauvoista, mene tiedä). Mutta sitten ne vanhemmat! Järjettömiä kasvatusmetodeja (tai oikeammin kasvatuksen puutetta), terveen järjen ja logiikan puutetta ajatellessa en voi olla ajattelematta kuinka paljon parempi vanhempi olisin!

Välillä erään pienen tytön surkeutta ja ajattelemattomia vanhempia seuraillessa tuntuu siltä että sydän särkyy. Se on työssä raskainta.
Mutta toisaalta, ne hetket kun tyttö hymyilee ja nauraa kihertää minulle iloa tuikkivin silmin, silloin sydän pakahtuu onnesta.
Ja toivosta.

Ruoanlaitto

Miten helvetissä voi olla mahdollista lähes kuuden yhteisen vuoden jälkeen, ettei Mies vieläkään osaa laittaa sellaista ruokaa josta pidän?!
Alkuvuosina kun pyysin miestä laittamaan ruokaa, sain poikkeuksetta eteeni uunissa käytettyä bulkkia (ranskanperunoita, kalapuikkoja, pakastepitsoja ym) oikean ruoan sijaan. Paistinpannu ja kattilat lähes huusivat käyttämättömyyttään.
Nyt, kun olen melkein saanut taottua Miehen kalloon etten pidä pakasteista ja eineksistä, saan eteeni hurjia, lähes syömäkelvottomia kokkauksia.
Siksi ruoanlaitosta vastaan minä. Ongelmaksi on nyt muodostunut se, mitä Mies ostaa kaupasta. Edelleen pakastepaskaa. Ja kun esitän toiveen vaikkapa jauhelihasta Miehen seuraavalle kauppareissulle (Mies vastaa ostoksista suurimman osan ajasta, koska tällä tilipussilla ei paljon ostostella kertakäyttöhyödykkeitä), saan vastaukseksi että "ensin syödään pakastin tyhjäksi". Mikä tarkoittaa sitä että Mies on kyllästynyt ostamiinsa kebablastuihin, seitifileisiin ja wokkivihanneksiin ja odottaa minun käyttävän ne loppuun. Älä unta näe! (Juuri viime viikolla heitettiin lähes koko pakastimen sisältö roskikseen, koska yäk.)
Tänään oli (ja on edelleen) kova nälkä. Pyysin Miestä hakemaan lähikaupasta kanaa. Sanoi ei, hän haluaa kokata tänään. Vastustelin aikani, tietäen kokemuksesta että tästä ei hyvää seuraa.
Kuuntelin pannun sihinää keittiöstä. Kysyin mitä on ruoaksi.
Wokkivihanneksia ja kikherneitä.
Siis pakasteita ja säilykkeitä! Voi v-i-t-t-u!
Unenpuute ja nälkä ketuttivat jo valmiiksi.
Tästä tuli riita molemminpuolinen mökötys, ja nälkä jäi...

Tule jo tilipäivä, haluan oikeaa ruokaa!

24

24 vuotta sitten äitini synnytti esikoisensa, Clomeilla alkaneen. Minut.

Aiemmasta poiketen en tänä vuonna juhli syntymäpäivääni. Käytiin Miehen kanssa ulkona syömässä ja vanhempieni luona syntymäpäiväkakulla. Joskohan sitän ensi vuonna asuttaisiin sellaisessa huushollissa jossa olisi tilaa itse kahvittaa ja kakuttaa vanhempia? 

Vanhan hämäläisen uskomuksen mukaan olen vuodenpäästä vanhapiika. No, kai sitä sen muutaman kuukauden kestää ollakkin Kyöpelissä  ennen keväistä naimisiinmenoa (tai niin, no, enhän minä miehen kanssa asuva nainen taidakaan olla riittäävän kunniallinen päästäkseni Kyöpeliin)!

Sain äidiltä lahjaksi Pandora-rannekoruuni uuden helan, kengurun. Äitikengurun, jolla on poikanen pussissa.

kuva täältä

Onko pakko olla niin helvetin herkkä, että tämäkin tuntui pahalta?

Miksi sä itket?

Kuuntelin tänäänkin tapani mukaan radiota työmatkalla. (Oikeastaan molemmilla työmatkoilla.) Iltapäivisin radio on lähinnä täyden linja-auton melun vaimentamista hukuttamista varten, enkä silloin aktiivisesti kuuntele kuulokkeista soljuvaa ohjelmaa ja musiikkia.

Tänään jokin kuitenkin kiinnitti huomioni erittäin tehokkaasti; Happoradion Puhu äänellä jonka kuulen. Tiedättehän, se ah-niin-herkkä slovari joka on omiaan yläaste-mentaliteetin angstailuun.

Biisissä kysytään pariinkin otteeseen "Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?

Nii-in, miksköhän?

Heräsipä sitä sitten ajatus: eikö "muu maailma" tule tänä poliittisen korrektiuden kulta-aikana uhranneeksi pienintäkään ajatusta tahattomasti lapsettomille ja heidän tunteilleen, vai onko minusta tullut yliherkkä ja ylianalysoiva kävelevä aikapommi? Pitkääkö kaikki ottaa vittuiluna?



Ja ei, en mennyt eilen vertaistukitapaamiseen. Sen sijaan söin ja nukuin 12 tunnin yöunet.

mietintämyssyn alla

Joulukuisesta blogitapaamisesta saakka olen ajatellut osallistuvani Simpukan Tampereen vertaistukiryhmän tammikuiseen tapaamiseen, mutta viime päivät olen epäröinyt.
Vaikka vertaistuki on kultaakin kalliimpaa, on viime päivinä tuntunut siltä, etten halua selittää tilannetta taas uudestaan. Pelottaa, ettei minua oteta vakavasti, sillä enhän ole "oikeasti lapseton". Enhän ole vielä yrittänytkään saada lasta. Vaikka jos se olisi minusta kiinni olisin ollut äiti jo vuosia.

Toinen päänvaivaa aiheuttanut asia on tuleva poliaika. Koska ja miten kertoa töissä? Ja kuinka paljon kertoisin? Mitä siellä polilla tapahtuu, onko käynti henkisesti niin rankka etten jaksakaan mennä iltapäiväksi töihin?

Polijuttuja on vielä reilu kuukausi aikaa miettiä, mutta vertaistapaamisen suhteen olen päätökseni tehnyt.
En ole vielä valmis. Ehkä sitten polin jälkeen maaliskuussa.

Kiireinen arkipäivä

Lomat on lusittu loppuun jo viime viikolla, mutta viime viikon 3 työpäivää olivat vielä melkein lomaa, kun osa lapsista oli yhä kotona tai reissussa.

Tänään on siis maanantai-väsymyksen lisäksi myös lomanjälkeistä väsymystä ilmassa. Asiaa ei suinkaan auta töissä kiihtynyt vaipparalli, kun ryhmään on tullut kaksi uutta vaippapeppua (tilanne vaipalliset/vaipattomat on aloittamiseni jälkeen heilahtanut 4/4:stä 7/2:een)! Heihei, levähdystauot!

Selkää särkee menkkamaisesti nyt toista päivää, mutta mitään muuta kierron loppuun viittaavaa ei näy eikä kuulu...

Tänään kp 201, ja jos ei nyt mitään ihmeellistä tapahdu, on polipäivänä kp 251!

Enteistä

Missä ovat entnaiset?

Treebeard. Kuva täältä.

No ehe-ehe. Ei vaan, siis niinkuin ennusmerkeistä ja semmosista.

Meinaan kun huomio on välillä kiinnittynyt siihen, miten jotkut eivät hanki kuumeillessaan vielä mitään raskauteen saatika sitten vauvoihin liittyviä välineitä ja tarvikkeita (edes niitä vastustamattoman pieniä bodyja), etteivät sillä tavalla tulisi kironneeksi koko raskauden yritystä.

No, kuten aiempien postausten perusteella voi päätellä, minähän en sellaisiin hölynpölyihin usko (tuppaan muutenkin olemaan sen sortin ihmisiä, jotka eivät usko mihinkään mistä ei voida esittää kovia todisteita)!

Kuitenkin, herää kysymys:

Ostin kuukupin kesällä, eikä kuukautisia ole sen koommin kuulunut, eli lörpäke odottaa edelleen paketissaan. Seuraako tästä se, että koska olen ostanut myös pienenpieniä vaatteita ja satukirjoja, jäävät nekin vain pölyttymään hyllyssä pääsemättä koskaan käyttöön?





P.s. postaus nro 100!

Postia

Kotiuduin töistä noin kymmenen minuuttia sitten.
"Jaa, tuli näköjään taas Vauva-lehti."
Ja mikä se siellä, lehden alla. Sinivalkoinen puolivirallisen näköinen kuori, kulmassa TAYS:n logo.
Kutsu PGH-polille!


Vastaaottoaika on vasta 26. helmikuuta, saa nähdä montako kertaa ehdin hajota jännityksestä tässä vajaan parin kuukauden aikana!
No, on ainakin aikaa täyttää esitietolomakkeet huolella. Ketä luulen huijaavani, viimeseen iltaan se kuitenkin jää?

Sinne meni

Tämä oli hyvä päivä.

Kunnes vilkaisin lukio-aikaisen minua kaksi viikkoa vanhemman kaverini blogia.

Raskaana. Taas. Kolmas lapsi.

Haluaisin itkeä, mutta kyyneleet eivät tule.

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Niin se vuosiluku muuttui taas, mutta lupaan ja vannon että minä en aio muuttua. No, ehkä muutaman kilon voisi karistaa, mutta mitään mullistavaa elämänmuutosta en aio tehdä. Taaskaan.

Minusta ei tänäkään vuonna tule himoliikkujaa, siivousintoilijaa eikä varsinkaan kärsivällistä ja pitkäpinnaista ihmistä.

Sen sijaan lupaan tänäkin vuonna tulistua aivan yhtä nopeasti kuin ennenkin. Se lupaus on helppo pitää, etenkin kotona; Mies kun ei vieläkään ole oppinut mitä puhetapoja ja neuvomisia on parempi välttää tässä seurassa!

Tältä näytti vuoden vaihtuminen Tampereen Winterinmutkassa.

Hyvää uutta vuotta 2013 itse kullekin!