Lääkäreitä

Eilen kävin tk-lääkärillä juttelemassa ahdistuksesta ja paniikkioireista sekä hoitojen ja työni yhteensopimattomuudesta. Luonnollisesti lääkäri oli noin 6. kuulla raskaana. Sain lähetteen depressiohoitajalle elämänvaihekriisin nojalla ja sairaslomaa tämän viikon. Esimiehen kanssa juttelin maanantaina, että rukataan vähän työvuorojani kevyempään suuntaan, jotta jaksaisin olla vielä sairasloman jälkeen jäljellä olevat pari viikkoa töissä.

Tämän kierron seurantaultra oli tänä aamuna. Kohdun limakalvo on viimein saatu kasvamaan tavoitellun vahvuiseksi: 7,5mm! Folleja oli yksi, 19mm oikeassa munasarjassa. Tänään pistelen pregnylin ja sitten ruvetaan taas kyttäämään oireita.
Lääkäri katseli kalenteria ja totesi, että jos tästä kierrosta ei tärppää niin ennen joulun sulkua kerittäisiin tekemään vielä yksi ovulaation induktio ja vuodenvaihteen jälkeen siirryttäisiin inseminaatioon.

Toivottavasti nyt on onni myötä, en olisi vielä valmis inssiin.

Tapahtumien keskipisteessä

Viimeiseen vuorokauteen on mahtunut draamaa ja tapahtumaa turhankin runsaasti.

Kaikki alkoi eilen illalla mitättömästä kysymyksestä joka johti kyynelten saattelemaan avautumiseen parisuhteesta ja lapsihaaveesta. No, long story short, yrittäminen alkaa nyt. -15kg tavoitteeseen on vielä matkaa vajaa neljä kiloa (kesäkuun alun jälkeen ei ole tapahtunut mitään, jämähdin), eikä laihduttaminen lopu tähän, mutta en jaksa enään odottaa.

Tämän päiväisellä polikäynnillä olin entistäkin tyytyväisempi siihen, että yritys alkaa tästä kierrosta, koska sain käskyn aloittaa clomifenien syöminen jo tänään, kun sattuu sopivasti olemaan kp3. Ensi viikon perjantaina seurantaultraan. Lääkäri oli todella yllättynyt ja mielissään painonpudotuksestani, tasan kymmenen kiloa ensimmäisestä polikäynnistä noin viisi kuukautta sitten.

Sairaalasta töihin palattuani menikin päivä mönkään, ensimmäinen negatiivinen kokemus tässä työssä. Toivottavasti pystyn unohtamaan kyseisen episodin pian, mutta itseni tuntien murehdin sitä vielä kuukausikaupalla silti tietäen etten ole syypää yhtään mihinkään. Pakkoko sitä on ihmisen olla näin herkkänahkainen?

Silti, päälimmäisenä tunteena on kihelmöivä jännitys. En vaan vielä oikein usko tätä todeksi; meillä alkaa vauvan yrittäminen!

Labrat

Niin siinä sitten kävi, että meikäläinen on nyt ainakin alkuviikon sairaslomalla flunssan takia. Tänään oli jo ennen aamuyhdeksää melkein 38-astetta lämpöä.

Onhan tässä saikulla olemisessa puolensakin, pääsin nimittäin heti postiluukun kolahdettua avaamaan lapsettomuuspolilta tullutta kuorta!

Verikokeiden tuloksia ei kirjessä sen tarkemmin eritelty, kunhan todettiin että "rasva-arvot olivat hyvät, hormonitasot normaalit, mutta insuliinitaso oli jonkin verran koholla viitaten insuliiniresistenssiin, paastosokeri ja pitkäaikainen verensokeri olivat kuitenkin normaalitasolla."
Kirjeessä lääkäri totesi että hänen mielestään metformiinilääkityksen aloittamisesta olisi selkeästi hyötyä, ja ohessa olikin resepti ja annostusohje. Näin alkuun otan ensin puolikkaan tabletin päivässä viikon ajan, sitten viikon ajan puolikas kahdesti päivässä ja tämän jälkeen ylläpitoannoksena kokonainen tabletti kahdesti päivässä. Alkuun saattaa tulla vatsavaivoja, mutta toivottavasti pääsen vähällä ja tämä hoito nyt auttaisi.

Vähän kyllä hämmentää se, että insuliinia lukuunottamatta kaikki labrat olivat kunnossa. Mikseivät follikkelit puhkea, jos kerran hormonit on kohdallaan? Mistä kaikki nämä karvat johtuu, ellei mieshormoneja ja androgeenejä ole normaalia enemmän, geeneistäkö? Miksi kuukautiset katosivat? Olisivatko tulokset olleet huomattavan erilaiset ilman Primolut-kuuria?
Tuleekohan tästä kierrosta yhtään mitään? Kp 15 ja ovistesti edelleen negatiivinen.

lähdetään

Niinhän siinä sitten kävi, että nyt lähdetään tarkempaan syyniin TAYS:n lapsettomuus- ja hormonipolille.
Tämän vuotisten tilastojen valossa ensimmäinen polikäynti sijoittuu tammikuun alkuun, jonnekin loppiaisen ja 24:n syntymäpäiväni väliin.

Samoihin aikoihin on myös seuraava kilpirauhaskontrolli. Nykyisellään annostus näyttää oleva vallan passeli, toivottavasti osui ja upposi kerrankin ensimmäillä yrityksellä (hormonaalisen ehkäisyn ja mielialalääkkeisen kanssa on aina pitänyt vekslata oikean valmisteen ja annostuksen löytymiseksi...)

Nyt saa kyllä riittää puhelimella bloggaaminen (miksi, oi miksi blogger-sovellusta ei ole saatavissa windows-phonelle? Kamalan vaikeeta selaimen kautta), tämä flikka lähtee hurvittelemaan velipojan kanssa!

Jännittää

Jännittää. Hermostuttaa.
Hermostuttaa niin että melkein itkettää. Ai tunteet pinnassa viime aikoina vai, miten niin?

Huomenna viedään taas asiaa eteenpäin. Cross my heart and hope to die.
Toiveissa on Terolut-kuuri ja lähete TAYS:in hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle.

Tuleekohan taaskaan nukkumisesta yhtään mitään?

Laskutaidoton

Olen päässälaskutaidoton ainkin mitä päivämääriin tulee! Jos puhutaan laskutaidosta noin yleisellä tasolla, niin aika laillahan tuo tyssää peruskoulun matikkaan. Lukiosta ei paljon tarttunut matkaan.

Näin ollen olen elänyt elämääni sen mukaan että lääkärikäynti on perjantaina, mutta herran jestas: kolmastoista päivähän onkin jo huomenna! Jepijee, huomenna on siis lyhyt työpäivä ja saan odotettua enemmän aikaa näpertää velipojan villasukat valmiiksi ennen perjantaisia elokuvatreffejä!

Näinhän se meni; mitä voi päätellä siitä että yläasteella menestyy keskivertoa ihan huomattavastikin paremmin, mutta lukiossa tippuu heti kärryiltä?
Kuva täältä

Nyt pitää varmaan ruveta laskemaan kierron pituutta, jotta pääsen järkyttämään lekuria huomenissa oikein kunnolla!

Seuraava askel

On tässä mietityttänyt kovasti, että mitähän se lääkärisetä tuumaa, antaako pelkkiä teroluteja vai saiskohan sitä clomifenitkin ovulaation käynnistämiseksi.

Tänään sitten kysäisin Mieheltä, että mitäs sitten jos se haluaa mulle clomit lykätä? Ne kun on niin julmetun kalliita nappeja, etten todellakaan halua niihin rahojani kätyttää ellei sitten sitä aikaansaatua ovulaatiota hyödynnetä.
Herran vastaus oli että "ei hyödynnetä, kiitos. Ja eihän se 60e per satsi tunnu missään." (Meinaskohan tuo sitten omasta pussistaan ne kustantaa, mun tuloissani kyllä kirpasee aika ilkeästi kuusi hukkaan heitettyä kymppiä!)

Mitä helvettiä?!

Nyt voisi kirota suuremminkin!

Kaksi pientä elefanttia marssi näin

No okei, marssin yksin varaamaan aikaa, Mies tutkaili mieluummin Koskikeskuksen urheiluvälinetarjontaa...

Taktinen palaveri tasan kahden viikon päästä, torstaina 13. joulukuuta 2012!
Kutkuttavan jännää.
Tiedän jo etukäteen pettyväni kamalan kovin, ellei lääkäriaika johda saman tien toteutettaviin toimenpiteisiin, kuten terolut-reseptiin.

Kovemmat tropit

Flunssa pitää tätä tarhantätiä kovasti otteessaan, muuttaa muotoaan muttei hellitä.

Lapsuuteni lemppariponi, Histamiini.
Kuva täältä

Kova kurkkukipu on vaihtunut ikävämpään limaisuuteen ja jatkuvaan väsymykseen, joten hain tänään lisää sairaslomaa.
Omalääkärin ajat olivat kaikki menneet, kun soitin omahoitajalleni 20 minuuttia aamun puhelinajan alkamisen jälkeen. Pääsin siis taas näkemään sitä mukavaa lääkärisetää.

Antihistamiinireseptiä kirjoitellessaan lääkäri kysyi "Ethän ole raskaana?"
"En ole."

Tuntui pahalta.

Eihän se sitä kettuuttaan kysynyt, vaan varmistaakseen lääkkeen sopivuuden.

Mutta silti, tuntui pahalta...

Kliinistä

Aina kun näen tämän mainoksen, ajattelen sitä että voisin joskus luovuttaa munasoluja.
Vasta viime viikkoina olen havahtunut siihen mahdollisuuteen, että saatan itse tarvita luovutettuja sukusoluja.

Pian (ainakin toivottavasti) päästään eteenpäin omassa lapsiperheytymisessä: viikon päästä on ensimmäinen tyroksiininkorvaushoidon kontrolli, minkä jälkeen pitäisi mennä lääkäriin keskustelemaan jatkosta.
Ja siellä lääkärissä pitäisi olla mukana myös Miehen siemennesteanalyysin tulokset.
Kunhan se nyt pääsisi sinne klinikalle asti. Lupasi silloin jotakin viikkoja sitten käydä klinikalla ennen tuota mun kontrollilabraa, mutta eihän siitä mitään tullut.
Ei se edes katsonut ajanvaraussivua.
Nyt sitten kun sai vihdostaviimein aikaiseksi katsoa, ei vapaita aikoja olekaan kahteen viikkoon, ja seuraaville viikoille varaamisen voi tehdä aikaisintaan keskiviikkona kun tietää loman jälkeen taas työaikataulunsa.

TMNT

Se soitti taas.
Lääkärisetä. Pitäisköhän ruveta aikuiseks ja jättää toi ”setä” pois?

Tyroksiini on matalalla, 10,5 suurin piirtein. Eli lievä kilpirauhasen vajaatoiminta.
Ruokavaliooni tulee siis yksi nappi lisää. Ensin kuusi viikkoa puolikkaalla nappulalla, sitten labraan ja päätetään kuinka paljon pitää nostaa annostusta.

Mitään muuta ei kuulemma tehdä nyt. Ei niin kauan, kun kilpirauhashormonit eivät ole kohdillaan. Kuulemma jos laittaisi lähetteen naistentautien- tai hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle, tulisi bumerangina takaisin kilppareiden takia.

kilpparit. ehe-ehe...

Ei kai tässä sitten auta muu kuin toivoa, että saadaan tyroksiinit nopeasti urilleen.
Se tässä vähintään kuuden viikon odottelussa on positiivista, että enköhän saa sinä aikana talutettua Miehen Ava-klinikalle. Tyyppiä kun ei oikein ajatus innosta (vaikka kyllähän tuo on jo luvannut mennä, mutta pakkohan mun on huolehtia siitä että menee nyt eikä vasta viidestoista päivä jouluna. Ihan kun mäkään ravaisin lääkärillä ja labrassa ihan huvikseni…

Kuka antaisi varmuuden

Voi elämä… Tätä tekstiä on todella vaikee kirjottaa… En oikein tiedä mistä alottaisin, miten jäsentelisin asian niin, että se käy järkeen. Kun en oikein itsekään ymmärrä…

No, aloitetaan siitä, mitä eilen kuulin omahoitajaltani.
Soitin siis omahoitajalle kysyäkseni verikokeiden ja papan tuloksia.
Papa oli normaali, ei muutoksia.
Verensokeri normaali, prolaktiini on edelleen normaali (oli koholla reilu vuosi sitten).
Siihen ne normaalit sitten jäikin. Kilpirauhashormoni on koholla, en tiedä kuinka paljon. Progesteroni onkin lähes olemattomissa tasoissa. Viitearvo oli 1,75 (jotain mystistä yksikköä), kun sen olisi kiertopäivän ja samana aamuna saatuun lähestulkoon plussaan ovulaatiotestiin nähden pitänyt olla yli 20. Keltarauhashormonitasoni on siis postmenopausaalisella  tasolla (alle 3).

Normaali tapani reagoida tämäntapaisiin uutisiin, on tiedonhaku. Olen perinyt isältäni taipumuksen suhtautua asioihin hyvin käytännöllisellä tavalla, hakea mahdollisimman paljon tietoa asiasta ja keskittyä tilanteen tieteelliseen puoleen, sen sijaan että käpertyisin kerälle märehtimään omaa surkeuttani.

Eilen ei ollut mahdollisuutta toimia tällä minulle luontevimmalla tavalla: koska mies lähti suoraan töistä Helsinkiin katsomaan Pomoa, olin minä viettämässä kesäpäivää vanhempieni luona. Ei se sinänsä ollut mikään este tiedonhaulle, mutta edellisenä päivänä oli kadun saneerausta hoitavilla ukoilla käynyt vahinko: rouhaisivat kaivurilla syvemmälle kuin piti ja katkaisivat puhelin/verkkokaapelin.

Kun tänään vihdoin pääsin sukeltamaan internetin syövereihin, jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: kaikki luotettava tieto mitä progesteronin erittäin matalasta tasosta on tarjolla, on käytännössä samaa kuin hoitaja kertoi puhelimessa. Siis viitearvoja. En ole siis edelleenkään hullua hurskaampi.

Ei auta kuin kiltisti odottaa maanantaihin, jolloin lääkäri soittaa ja sovimme  jatkotoimenpiteistä.  Lohtunani on tällä hetkellä se, että ihanalääkäri-setä haluaa hoitaa minua itse tämän asian tiimoilla, vaikkei olekaan omalääkärini <3

Vaikka pahin pelkoni, se etten pysty saamaan omia lapsia, onkin nyt askeleen harppauksen lähempänä, en ole pystynyt edes itkemään. Eilen tunsin itseni vain turraksi sivustakatsojaksi ja tänään olo on kuin krapulaisella tiskirätillä.
Kiitän onneani (?) siitä, että psykologini kesäloma on nyt ohi ja pääsen huomenna hänen vastaanotolleen. Koko kesä meni vallan mainiosti ilman juttutuokioitamme, ja nyt toden teolla tarvitsen ulkopuolista ihmistä peilaamaan ajatuksiani.

Nyt pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia? Olenko saavuttanut ennenaikaiset vaihdevuodet? Tulenko koskaan kokemaan raskautta? Joudunko läpikäymään vuosien lapsettomuushoidot korkeine toiveineen ja karvaine pettymyksineen? turhaan?
Joko munasoluni loppuivat? Oliko niitä alunperinkään?

Tuleeko vauvakuumeblogista lapsettomuusblogi?

Sekaisin se on omakin nuppi

Muutaman päivän ajan on tuntunut siltä, että haluanko oikeasti vielä lasta tähän meidän perhekuvioon? Oikeastaan nämä tunteet ajatukset ovat lähtöisin miehen muutaman päivän takaisesta käytöksestä.
Haluanko tehdä lasta tähän tilanteeseen, jossa vain toinen meistä on valmis?

Entä haluanko saada lapsen avioliiton ulkopuolella? Mies kun on sitä mieltä, että aikaisemmin sovittu 2014 kevät –aikataulu pitää, eikä häitä aikaisteta lapsien hankkimisen vuoksi. Periaatteessahan mulle ihan se ja sama syntyykö lapset avioliittoon vai sen ulkopuolelle, mutta silti viime aikoina on nostanut päätään tunne siitä, että haluaisin kuitenkin että meillä kaikilla olisi alusta asti sama sukunimi eikä mitään isyyden tunnustamisia tarvittaisi.

Ja mitä sitten tapahtuu, jos lasta on lääketieteen puolesta aivan pakko ruveta yrittämään nyt. Miltä tuntuu yrittää raskautta tietäen, että puoliso ei ole vielä valmis ottamaan sitä askelta?

Ai niin

Eilisen päivityksen jälkeen tuntui siltä, kuin jotain olisi unohtunut.
Tänään kaupasta kotoutuessani muistin: ne tärkeimmät pelottavimmat sanat labralähetteessä: primarium sterilitas.

Pelottavaa, mutta eihän tämä mikään lopullinen tuomio ole, varsinkaan kun torstaina kuitenkin bongasin ovulaation… vai mitä?

Tell me, doctor

Vihdoinkin se tapahtui! Torstaina oli kauan odotettu vastaanottoaika omalääkäriasemallani, ja jälleen kerran olen äärettömän tyytyväinen siihen, että vaihdoin keväällä omalääkäriasemani ylikansoitetusta ja jatkuvasti ruuhkautuneesta Hervannan terveyskeskuksesta yksityissairaala Pihlajalinnaan, jolta Tampereen kaupunki ostaa omalääkäripalvelua.
Ei puhettakaan siitä ettei kesän aikana otettaisi vastaan ei-kiireellisiä tapauksia ja lääkärini sairastuttua yllättäen pääsin saman tien toisen lääkärin vastaanotolle heti saavuttuani, puoli tuntia etuajassa! Ihan luksusta!

Ennen muinoin oltiin kainompia
Kuva täältä

Lääkäri oli aivan ihanan symppis viis-kuuskymppinen setä, joka ensimmäisenä laatuaan otti huoleni mahdollisesta ovuloimattomuudesta toisissaan. Kyseli kaiken mahdollisen kiertohistoriaani liittyvän, teki yleisen lääkärintarkastuksen sekä sisätutkimuksen ja pisti lähetteen labraan verikokeisiin ja papaan.
Vaikka lähdinkin lääkäriin hakemaan lähetettä kunnalliselle gynekologille (mitä en saanut), en voi olla saamaani palveluun muuta kuin tyytyväinen! Tuntui siltä, että minusta oikeasti välitetään.
Ehdottomasti parasta oli se, että ravattuani saman asian tiimoilta kahden käden sormilla laskettavien lääkärien luona eri terveyskeskuksissa viimeisten puolentoista vuoden aikana, vihdoinkin tuntuu siltä, että huoleni on perusteltua, eikä minua ole sivuutettu ikäni perusteella luulotautisten joukkoon!

Kipitin suoraan lääkäriltä labraan (ainakin melkein, kaksi ja puoli tuntia piti odotella papaan varattua aikaa), jätin jälkeeni kuusi kanyylia verta ja yhden irtosolunäytteen. Tulokset valmistuvat kahdessa viikossa, eli vielä reilu viikko jännäilyä ja epävarman murehtimista.

Voi, kun Mieskin osaisi jännittää kanssani. Sanoisi, että kaikesta selvitään oli tulos mikä hyvänsä, eikä vain toteaisi yliolan että ”todennäkösesti kaikki on kunnossa”. Jumalauta.