Kuka antaisi varmuuden

Voi elämä… Tätä tekstiä on todella vaikee kirjottaa… En oikein tiedä mistä alottaisin, miten jäsentelisin asian niin, että se käy järkeen. Kun en oikein itsekään ymmärrä…

No, aloitetaan siitä, mitä eilen kuulin omahoitajaltani.
Soitin siis omahoitajalle kysyäkseni verikokeiden ja papan tuloksia.
Papa oli normaali, ei muutoksia.
Verensokeri normaali, prolaktiini on edelleen normaali (oli koholla reilu vuosi sitten).
Siihen ne normaalit sitten jäikin. Kilpirauhashormoni on koholla, en tiedä kuinka paljon. Progesteroni onkin lähes olemattomissa tasoissa. Viitearvo oli 1,75 (jotain mystistä yksikköä), kun sen olisi kiertopäivän ja samana aamuna saatuun lähestulkoon plussaan ovulaatiotestiin nähden pitänyt olla yli 20. Keltarauhashormonitasoni on siis postmenopausaalisella  tasolla (alle 3).

Normaali tapani reagoida tämäntapaisiin uutisiin, on tiedonhaku. Olen perinyt isältäni taipumuksen suhtautua asioihin hyvin käytännöllisellä tavalla, hakea mahdollisimman paljon tietoa asiasta ja keskittyä tilanteen tieteelliseen puoleen, sen sijaan että käpertyisin kerälle märehtimään omaa surkeuttani.

Eilen ei ollut mahdollisuutta toimia tällä minulle luontevimmalla tavalla: koska mies lähti suoraan töistä Helsinkiin katsomaan Pomoa, olin minä viettämässä kesäpäivää vanhempieni luona. Ei se sinänsä ollut mikään este tiedonhaulle, mutta edellisenä päivänä oli kadun saneerausta hoitavilla ukoilla käynyt vahinko: rouhaisivat kaivurilla syvemmälle kuin piti ja katkaisivat puhelin/verkkokaapelin.

Kun tänään vihdoin pääsin sukeltamaan internetin syövereihin, jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: kaikki luotettava tieto mitä progesteronin erittäin matalasta tasosta on tarjolla, on käytännössä samaa kuin hoitaja kertoi puhelimessa. Siis viitearvoja. En ole siis edelleenkään hullua hurskaampi.

Ei auta kuin kiltisti odottaa maanantaihin, jolloin lääkäri soittaa ja sovimme  jatkotoimenpiteistä.  Lohtunani on tällä hetkellä se, että ihanalääkäri-setä haluaa hoitaa minua itse tämän asian tiimoilla, vaikkei olekaan omalääkärini <3

Vaikka pahin pelkoni, se etten pysty saamaan omia lapsia, onkin nyt askeleen harppauksen lähempänä, en ole pystynyt edes itkemään. Eilen tunsin itseni vain turraksi sivustakatsojaksi ja tänään olo on kuin krapulaisella tiskirätillä.
Kiitän onneani (?) siitä, että psykologini kesäloma on nyt ohi ja pääsen huomenna hänen vastaanotolleen. Koko kesä meni vallan mainiosti ilman juttutuokioitamme, ja nyt toden teolla tarvitsen ulkopuolista ihmistä peilaamaan ajatuksiani.

Nyt pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia? Olenko saavuttanut ennenaikaiset vaihdevuodet? Tulenko koskaan kokemaan raskautta? Joudunko läpikäymään vuosien lapsettomuushoidot korkeine toiveineen ja karvaine pettymyksineen? turhaan?
Joko munasoluni loppuivat? Oliko niitä alunperinkään?

Tuleeko vauvakuumeblogista lapsettomuusblogi?