Dpo 1

Vatsa on sekaisin, huono olokin on vaivannut lähes koko päivän. Bussimatka töistä kotiin oli aika tuskaisa, kun maha mörisi ja teki kipeää, tiukalle meni että selvisin kotiin kunnialla. Väsyttääkin armottomasti, koko kroppa tuntuu uupuneelta. Johtuuko kaikki tämä hormoneista vai jännityksestä, sen kun tietäisi.

Vaikka kuinka koitan olla ajattelematta raskautumisen mahdollisuutta, huomaan tasaisin väliajoin pohtivani tapahtuuko tuolla vararenkaan alla mitään. Ja miten ihmeessä jaksan odottaa vielä melkein kaksi viikkoa testin tekemiseen?

kevyt paluu arkeen

Pääsiäinen oli ja meni, arki tuli takaisin. Näin puolukuntoisen näkökulmasta nelipäiväinen työviikko on vallan mukava paluu normaaliin päiväjärjestykseen, varsinkin kun siihen yhdistyy lapsien vähäinen paikallaolo. Tai siis olisihan se mukavaa nähdä kaikkia viikon tauon jälkeen, mutta mukavaa ettei tarvitse juosta perässä ja hötkyillä kun vilkkaimmat tapaukset eivät ole paikalla.
Vailla päivä olikin kovin rauhallinen, olin silti kamalan väsynyt. Jopa niin paljon että nukahdin päikkäriaikaan! No, kerta se on ensimmäinenkin... Ei vaan pysyny silmät auki, mutta onneksi torkkuminen on ihan sallittua.
Kotiin tultuanikin väsymys kalvoi, ja torkahdin vajaan kahden tunnin päikkäreille. Milläköhän sitä saa taas illalla unen päästä kiinni?

Otin  eilen yhteyttä aiemminkin mainittuun raskaana olevaan ystävään. Kyllä kannatti!
Tästä lisää lähipäivinä.

Laiskotus

Heräsin vajaa tunti sitten, eikä väsymys vaan taltu.
En tietenkään ihmistenajoissa herätessänikään ole parhaimmillani pariin tuntiin pystyasentoon kampeutumisesta, mutta nyt on jotenkin kokonaisvaltaisempi väsymys.
Ehkä syy on pikkutunneille venähtäneessä nukahtamisessa (pitäisi muistaa käyttää niitä nukahtamislääkkeitä) tai viime viikon loppupuoliskon vaivanneessa taudinpoikasessa.

Joka tapauksessa, en aio raahautua tänään 200 metrin päähän uimahalliin vesijumpalle. Lastenhoitokurssille sen sijaan suuntaan kyllä, mutta en mitenkään riemuissani.
Koska ”puuhapussin” kasaaminen saattoi jäädä viimetippaan, enkä voi hyvällä tahdollakaan väittää miettineeni pussin sisältöä siltä kantilta miten kukin valitsemani esine tukee lapsen kehitystä.
Koska heitin pussiin kaikkea sekalaista lapsenkestävää romua ja parhaat palat ovat vain hämäystä. Ne viilettävät omalle paikalleen vauvatavaralaatikkoon heti illalla kotiuduttuani.

Niitä päiviä

Tämä on taas niitä päiviä (ei niitä päiviä, kp ruhtinaallinen 68).
Niitä päiviä kun ei vaan jaksa, huvita eikä viitsi. Niitä päiviä kun kaikki on huonosti.
Mikä pahinta, maanantailla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Tänään nappasin ensimmäisen tyroksiinitabletin-puolikkaan, toivottavasti sen myötä näitä päiviä olisi harvemmin.

Baby steps

No huhhuh, olipa aikamoinen ilta  yö.
Istuttiin puhumassa jonnekin puoli neljään asti. No okei, suurin osa ajasta meni siihen että allekirjoittanut vollotti ja pyyhki räkäistä nokkaansa.
Mutta silti, saatiinpahan puhuttua.

Oon aikalailla satavarma siitä, että Miestä vaivaa jonkin asteinen masennus/uupumus. Mies itse sanoo, että juuri väsymyksensä takia mun aikaisemmat keskusteluyritykseni on kariutuneet; ”mitä se puhuminen hyödyttää, jos ei jaksa vielä hankkia lapsia.”
No, ymmärsipä nyt ainakin sen, että tarttui toimeen tai ei, toimiva parisuhde edellyttää asioista keskustelemista.

Mies tuntuu myös vihdostaviimein saaneen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näin raastava vauvakuume tuntuu.
Kun ei se ole enää ”vain” vauvakuumetta, vaan mielettömän voimakas tarve saada lapsia/olla äiti. Kehtaan jopa sanoa, että se on yksi ihmisen perustarpeista.
Mielestäni tarve saada lapsia/olla vanhempi kuuluu Maslow’n tarvehierarkiassa Sosiaalisuuden tarpeisiin. Pykälän englanninkielinen nimi on paljon kuvaavampi Love/Belonging.

Maslow'n tarvehierarkia
Kuva täältä

Kommunikaation puute on noussut vuosien varrella useaan otteeseen esille, ja nyt ensimmäistä kertaa Mies on valmis tekemään asian eteen jotain; alkaen heti, ryhdymme keskustelemaan rauhallisesti niistä asioista, jotka meitä hiertävät ja mietityttävät.
Saa nähdä tuleeko tästä käytännössä yhtään mitään, mutta ainakin nyt yritetään ja aktiivisesti pyritään parantamaan parisuhdettamme.
Seuraava vaihtoehto on mielestäni pariterapia. Parempi hankkia ammattiapua kommunikaatio-ongelmiin ennaltaehkäisevästi. Ja sanon ”ennaltaehkäisevästi”, koska mitään varsinaista vahinkoa ei ole vielä tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan fiilis on luottavainen; pikku askelin eteen päin ja nokka kohti tulevaa 

Tuumaustauko

Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?

Levottomat (jalat ja) unet

Mietin aikaisemmin tällä viikolla tuovatko huonot kuulumiset muassaan taas oudot ja levottomat unet. Kyllä, kyllä ne toi; eilen illalla/yöllä kärsin auringonpistokseksi naamioitunutta migreeniä (ensimmäinen migreenikohtaus sitten lukion ensimmäisen vuoden) ja yön unetkin oli sitten sen mukaisia. Mm. rakensin taloa merestä löydetyistä ajopuista, imetin kolmea eri-ikäistä vauvaani (2-6kk) tandemina, olin ajautunut lapsuudenkodin naapurien kanssa poliittisten erimielisyyksien vuoksi riitoihin joihin sisältyi harmaakettujen päästäminen valloilleen meidän huusholliin, yms.

Niinpä siis nukuin huonosti ja se on kyllä näkynyt ja tuntunut tämän päivän mielialassa; väsyttää, ärsyttää ja itkettää. Kyyneleet kihoavat silmiin ihan typerien ja täysin todellisuuteen pohjaamattomien ajatusten takia. Varsinkin sellaisten, jotka tiedän aivan typeriksi. Eikä ollenkaan naurata se, että tälle päivälle oli vaikka mitä mukavia suunnitelmia, jotka piti kaikki perua kun ei vaan jaksanut lähteä yhtään mihinkään.

No, eiköhän huomenna ole taas parempi päivä.

Hiekka silmissä ja uni hukassa

Huonosti nukuttuja öitä on nyt takana toistakymmentä. Alkukevään unettomuus hoidettiin pois nukahtamislääkkeillä eikä ongelmia moneen kuukauteen ollutkaan. Nyt juhannuksen jälkeen, kun yötkin tuntuvat olevan kovin valoisia, on unen kanssa taas ongelmia. Nukkumatti muistaa kyllä Miestä ja kissaa, mutta minun puoleni sängystä on tainnut tipahtaa pois herran kierrokselta.

Yleensä nukahtamisvaikeudet ovat tuoneet minulle muassaan omituiset ja levottomat unet; keväällä uneksin poikalapsesta, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa perunamuusi-möykyksi. Eikä suinkaan siksi ihanaksi äidin tekemäksi kodin-tuoksuiseksi muusiksi, vaan teolliselta haisevaksi hiutale-mummonmuusiksi. Suurin ongelma muusi-vauvassa oli se, etten tiennyt kummasta päästä sitä möykkyä olisi pitänyt imettää!

Maanantaina nähdään, auttaako pimennysverhon asentaminen nukahtamiseeni (olen kyllä napsinut niitä nukahtamislääkkeitäkin taas muutamana yönä, mutta kun niiden kanssa on koko seuraavan päivän ihan veto pois), vai palaavatko omituiset, yleensä lapsiin ja raskauteen liittyvät unet päiväjärjestykseen.

Mitäs tämä oikein on?

Jo kolmatta viikkoa olen kärsinyt vatsan turvotuksesta (en siis mistään hennosta pikku nipistelystä, vaan yhtäkkiä vatsa muuttui kivikovaksi ja niin suureksi, että oli pakko ostaa kaksi kokoa normaalia isommat housut, jotka on silti hiukan pinkeät), vetämättömyydestä ja kamalasta makeanhimosta, iltaisin ilmestyvää närästystä unohtamatta. Koskaan aikaisemmin en ole viimeksi mainitusta vaivasta kärsinyt, ja olenkin ihmetellyt vaivan englanninkielistä nimeä heartburn, mutta siltähän se tuntuu: haluaisin tunkea solisluiden tietämille, siis sinne sisäpuolelle, kourallisen jääpaloja ja juoda litran maustamatonta jogurttia perään. Tänä aamuna aamupäivänä joukon jatkoksi liityi huono/oksettava olo.

Herää kysymys, ovatko nämä niitä kuuluja raskauden ensioireita?!

Pitänee odottaa malttamattomana huomis-aamuun, ja heti herättyäni vilistää puuterihuoneeseen pissimään tikulle.

HUI! Mutta hyvällä tavalla