Paniikki

Kirjoitin viime viikolla sairaslomaan johtaneista paniikki- ja ahdistusoireista. Suunnitelmana oli lepäillä viikko saikulla, jotta jaksaisin jäljellä olevat kaksi viikkoa töissä. Tänään koitti siis töihin palaaminen. Aamupäivä sujui vallan hyvin, suorastaan epätavanomaisen tapahtumaköyhästi. Silti, puolen päivän aikaan huomasin hyperventiloivani niin, että huulia kuumotti ja kihelmöi. Pidin lounastauon, jospa se auttaisi, mutta ei, olo vaan paheni ja kyyneleet kihosivat silmiin. Huikkasin esimiehelle, että olo on aamusta huonontunut radikaalisti todella kovalla vauhdilla.

Niinpä sitä ollaan sitten tämäkin viikko sairaslomalla. Ahdistuslääkkeitä sain luvan käyttää muutaman päivän ajan, mahdolliseen alkion kiinnittymiseen asti.

Miksi tän pitää olla näin vaikeeta?

Lääkäreitä

Eilen kävin tk-lääkärillä juttelemassa ahdistuksesta ja paniikkioireista sekä hoitojen ja työni yhteensopimattomuudesta. Luonnollisesti lääkäri oli noin 6. kuulla raskaana. Sain lähetteen depressiohoitajalle elämänvaihekriisin nojalla ja sairaslomaa tämän viikon. Esimiehen kanssa juttelin maanantaina, että rukataan vähän työvuorojani kevyempään suuntaan, jotta jaksaisin olla vielä sairasloman jälkeen jäljellä olevat pari viikkoa töissä.

Tämän kierron seurantaultra oli tänä aamuna. Kohdun limakalvo on viimein saatu kasvamaan tavoitellun vahvuiseksi: 7,5mm! Folleja oli yksi, 19mm oikeassa munasarjassa. Tänään pistelen pregnylin ja sitten ruvetaan taas kyttäämään oireita.
Lääkäri katseli kalenteria ja totesi, että jos tästä kierrosta ei tärppää niin ennen joulun sulkua kerittäisiin tekemään vielä yksi ovulaation induktio ja vuodenvaihteen jälkeen siirryttäisiin inseminaatioon.

Toivottavasti nyt on onni myötä, en olisi vielä valmis inssiin.

Kp1

Negatiivinen raskaustesti herätti odotettua voimakkaampia tunteita ja keskiviikkoilta meni itkiessä. Suru on edelleen pinnassa ja puolentoista kuukauden päässä häämöttävä työsuhteen päättyminen yhdessä epäonnistuneen hoitokierroksen kanssa saa elämän tuntumaan tällä hetkellä kovin päämäärättömältä.

Tai ehkä "päämäärätön" on väärä sana; tiedänhän mitä haluan sekä työ- että yksityiselämän saralla, en vain ponnisteluista huolimatta onnistu kummassakaan.

Muutaman viikon päässä oleva loma tulee todellakin tarpeeseen.

Polikuulumiset

Tämä päivä alkoi lapsettomuuspolilla käymisellä. Tavanmukaisesti käytiin heti asiaan ja ultrassa näkyi ohuehko mutta kuitenkin ihan kelvollinen 6,3mm:n limakalvo, oikeassa munasarjassa yki 19mm follikkeli ja vasemmassa yksi 16-millinen. Äsken täräytin Pregnylit mahanahkaan ja oviksen odotetaan tapahtuvan huomenna.

Munasarjojen vaste Femar+Gonal-F -comboon näyttää olevan vallan mainio, mutta limakalvossa olisi hiukan toivomisen varaa. Ensi kierto toteutetaan samalla kaavalla, mikäli siihen on tarvetta.

Pyysin tyroksiiniseurannan siirtämistä terveyskeskuskselta polille ja seuraava kontrolli varattiinkin saman tien. Kilpparit on kuitenkin alunperin testattu nimenomaan menkattomuuden selvittämiseksi, joten minusta on vain loogista siirtää seuranta polille kun kaikki muukin asiaan liittyvä tapahtuu siellä eikä terveyskeskuksessa.

Pyysin myöskin lähetettä psykologille, koska vanha tuttu ahdistus on asettunut osaksi elämääni. Tänään, kesken työpäivän se kiihtyi pienoiseksi paniikkikohtaukseksi saakka. Koska lääkäri oli hyvin harvoin lapsettomuuspolilla oleva erikoistuva lääkäri, lupasi hän selvittää asiaa ja pyysi ottamaan sen puheeksi seuraavalla käynnillä. Tämän iltapäivän valossa arvelen, etten voi odottaa seuraavaan käyntiin saakka, vaan jossain vaiheessa on pakko soittaa polille ja kysellä asian perään.

Päälimmäinen fiilis on kuitenkin hyvä, tosin viimeistään viikon päästä alkaa kamala jännittäminen.

Let the games begin!

Femaria on nyt napsittu kahtena aamuna, vielä kolme edessä. Tänään varasin seuranta-ultran ensi viikon torstaille ja töiden jälkeen pitäisi vielä hakea apteekista gonal-kynä.

Jännittää ja ahdistaa. Sekä hoidot että työ. Taidan pyytää ultrakäynnillä lähetteen psykalle, tämä ahdistus on niin tutun oloista, että arvelen olon menevän vain huonompaan päin ellen hanki apua.

Tapahtumien keskipisteessä

Viimeiseen vuorokauteen on mahtunut draamaa ja tapahtumaa turhankin runsaasti.

Kaikki alkoi eilen illalla mitättömästä kysymyksestä joka johti kyynelten saattelemaan avautumiseen parisuhteesta ja lapsihaaveesta. No, long story short, yrittäminen alkaa nyt. -15kg tavoitteeseen on vielä matkaa vajaa neljä kiloa (kesäkuun alun jälkeen ei ole tapahtunut mitään, jämähdin), eikä laihduttaminen lopu tähän, mutta en jaksa enään odottaa.

Tämän päiväisellä polikäynnillä olin entistäkin tyytyväisempi siihen, että yritys alkaa tästä kierrosta, koska sain käskyn aloittaa clomifenien syöminen jo tänään, kun sattuu sopivasti olemaan kp3. Ensi viikon perjantaina seurantaultraan. Lääkäri oli todella yllättynyt ja mielissään painonpudotuksestani, tasan kymmenen kiloa ensimmäisestä polikäynnistä noin viisi kuukautta sitten.

Sairaalasta töihin palattuani menikin päivä mönkään, ensimmäinen negatiivinen kokemus tässä työssä. Toivottavasti pystyn unohtamaan kyseisen episodin pian, mutta itseni tuntien murehdin sitä vielä kuukausikaupalla silti tietäen etten ole syypää yhtään mihinkään. Pakkoko sitä on ihmisen olla näin herkkänahkainen?

Silti, päälimmäisenä tunteena on kihelmöivä jännitys. En vaan vielä oikein usko tätä todeksi; meillä alkaa vauvan yrittäminen!

Sammakko

Kuvittelin, että sitten jos ja kun joku päästää läsnäollessani suustaan "totuuksia" raskaaksi tulemisesta, sanoisin möläyttäjälle jotain.

Eilen yksi työkaveri (joka vasta palasi lomilta eikä muiden tapaan tiedä meidän tilanteesta) totesi painon pudotuksesta että "sehän on ihan sama juttu kun raskaaksi tulemisessa; kun sitä ajattelee ja stressaa ei varmasti tapahdu mitään ja heti kun unohtaa sen eikä enään stressaa niin heti tulee raskaaks".

Tunsin muiden työkevereiden säälin. En sanonut mitään.

Ne tulivat taas.
Lievät paniikkikohtaukset.
Ja syykin on aivan päivänselvä: lähestyvä polikäynti.

Se pelottaa ja ahdistaa niin, etten uskalla avata tietokonetta, en uskalla kirjautua bloggeriin, facebookiin enkä vauva.info-foorumille.

Toivon, että seuraavat puolitoista viikkoa kuluvat nopeasti kaasontehtäviä hoidellessa.


Palataan asiaan viikonpäästä maanantaina.

Maailman järjetys

Välillä tuntuu siltä, että maailma ja varsinkin julkiset tilat on rakenenttu ja järjestelty vain ja ainoastaan lapsiperheiden ehdoilla. Niin, että ydinperheidylliä oikein hierotaan (sekä omasta valinnasta että tahattomasti) lapsettomien naamaan. Katso nyt, tätä sinulla ei ole, ilman tätä sinua ei huomioida mitenkään, ilman tätä olet arvoton.

Meinasi tänään sydän särkyä, kun odotin Miestä Koskikeskuksen 3. kerroksen miestenhuoneesta. Vesikloseteille kun pääsee ainoastaa tuliterän ja aina kansoitetun leikkipaikan läpi.

Siinä minä seisoin, katselin pienten ihmisten ja heidän vanhempiensa onnea ja pidättelin itkua.

Jouluahdistus

Tälle akalle aivan uusi ilmiö, jouluahdistus, pääsi tänä vuonna hiipimään kimppuun.

Paria viikkoa ennen aattoa aavistelin, että luvassa voi olla raskaskin joulu, mutta en sentään aivan tällaista osannut odottaa; kaikki lapsiin, ja varsinkin niihin pienemmän sorttisiin tonttuihin edes ohimennen viittaava oli nostaa kyyneleet silmiin (ja ihan turha edes koittaa estää palaa nousemasta kurkkuun), joten tauko blogimaailmasta oli paikallaan. Jostain kumman syystä kun abouttiarallaa 95 prosenttia seuraamistani blogeista keskittyy lapsettomuuteen, vauvakuumeeseen, äitiyteen etc.

No, ei siinä mitään, bloggerinhan voi jättää avaamatta.

Mutta entäs sitten se kehto, joka odottaa ensimmäistä käyttäjää vanhassa huoneessani lapsuudenkodissa? Tai vanhempien, myönnettäköön että tilannetta tuntemattomat ja täysin hyväntahtoiset, utelut lahjaksi toivomani lampaantaljan käyttötarkoituksesta.

Entäs se, kun isäukko katsoi tarpeelliseksi kertoa vävypojalleenkin tarinan siitä, kuinka äitini odottaessa allekirjoittanutta tuli paljon kotimaasta ostamista halvemmaksi käydä hakemassa Emmaljungat Tukholman Södermalmilta...

Voiko siinä muuta tehdä kuin hymyillä kohteliaasti?

Sain kerrottua äidille, että lähete lapsettomuus- ja hormonipolille on kourassa (tai siis bittiavaruudessa), mutta blogeja en ole vielä lukenut.

Ehkä parin päivän päästä...

Neuloin pyhien aikana yhden nutun Etiopiaan. Sekin oli liian raskasta.
Silti, en millään haluaisi luopua tuosta pienestä rievusta. Se tuntuu toivosta luopumiselta.

Kysymysmerkki

Viimeisten parin viikon aikana olen useaan otteeseen saanut itseni kiinni turhan synkäksi käyvästä jossittelusta.
Mutta minkäs sille mahtaa, kun maailmaan mahtuu kaikkea vähemmän mukavaa mietittävää?

Kuva täältä

Pääsenkö koskaan opiskelemaan haluamalleni alalle? Tai saanko koskaan tyydyttävää ja mielekästä vakituista työpaikkaa?

Koska Mieskin haluaisi aloittaa lasten yrittämisen?

Koska se oikein kosii? (juujuu, onhan meillä siviilisädyn vaihtoajankohta sovittuna, mutta kun se sanoo haluavansa vielä "kosia oikeesti")

Oppiiko se koskaan, ettei mua voi pompotella? (Jokaista yrtiystä seuraa desibelien nousu ja tunnelman kiristyminen. Se on niiiin ainut lapsi...)

Miksi Mies on niin väsynyt? Karkeasti arvioiden 80% vapaa-ajasta kuluu nukkuen. Tänäänkin tyyppi on ollut kotona noin 7 tuntia mistä vain reilun tunnin verran tajuissaan...

Taannoin totesi itku kurkussa ettei jaksa vielä lapsia, muttei suostu pyynnöistäni huolimatta käymään lääkärillä. Mies, joka hoiti viisaudenhampaansakin gerberillä.

Olen vältellyt odotus- ja äitiysblogeja.

Tunteet ovat jokseenkin pinnassa, kun tätä kirjoittaessakin rupeavat silmät kostumaan...

Kyyneleet

Viime viikkojen pimeä ja märkä, yleisesti ottaen surkea keli on vetänyt mielen matalaksi. Tosin voihan syy olla myös sairastelussa tai vaikka siinä kilpirauhasessa.

Päivät ovat puuroutuneet kaikki toistensa kaltaisiksi, eikä mielialassakaan ole kehumista.

Tänään olo on kuitenkin ollut erilainen. Ei pelkästään tylsistynyt ja saamaton, vaan myös syvästi murheellinen. Tänään lapsenkaipuu ja äitiytymättömyys (?) tuntuvat erityisen syvällä.

Huomasin näiden tunteiden käsittelytapani muuttuneen; enään en anna ajatusten ja pelkojen patoutua päivän mittaan ja sitten itke koko yötä niin ettei meistä kumpikaan voi nukkua. Ainakaan toivottavasti.
Sen sijaan annan kyynelteni valua rauhallisesti päivän aikana, ja kerron Miehelle mikä painaa.

kuva täältä

Ehkä se auttaa

Lapsia siellä, lapsia täällä

Viime aikoina on tuntunut siltä, ettei pieniä lapsia pakoon pääse mihinkään.
Siis että niitä vielä kävelemättömiä (ja käveleviäkin) minejä näkyy joka paikassa. Niistä puhutaan joka paikassa. Kirjotetaan joka paikassa. Kaikki muut bloggarit pääsee eteenpäin asiassa (yrityksen alkuun tai positiiviseen testitulokseen). Niitä syntyy kaikille muille.
Ahdistaa.

Mitenköhän käy, kun tässä kuussa pitäisi aloittaa työharjoittelu ryhmäkodissa, jossa on hoidokkeina 7  1-5-vuotiasta?

Kuka antaisi varmuuden

Voi elämä… Tätä tekstiä on todella vaikee kirjottaa… En oikein tiedä mistä alottaisin, miten jäsentelisin asian niin, että se käy järkeen. Kun en oikein itsekään ymmärrä…

No, aloitetaan siitä, mitä eilen kuulin omahoitajaltani.
Soitin siis omahoitajalle kysyäkseni verikokeiden ja papan tuloksia.
Papa oli normaali, ei muutoksia.
Verensokeri normaali, prolaktiini on edelleen normaali (oli koholla reilu vuosi sitten).
Siihen ne normaalit sitten jäikin. Kilpirauhashormoni on koholla, en tiedä kuinka paljon. Progesteroni onkin lähes olemattomissa tasoissa. Viitearvo oli 1,75 (jotain mystistä yksikköä), kun sen olisi kiertopäivän ja samana aamuna saatuun lähestulkoon plussaan ovulaatiotestiin nähden pitänyt olla yli 20. Keltarauhashormonitasoni on siis postmenopausaalisella  tasolla (alle 3).

Normaali tapani reagoida tämäntapaisiin uutisiin, on tiedonhaku. Olen perinyt isältäni taipumuksen suhtautua asioihin hyvin käytännöllisellä tavalla, hakea mahdollisimman paljon tietoa asiasta ja keskittyä tilanteen tieteelliseen puoleen, sen sijaan että käpertyisin kerälle märehtimään omaa surkeuttani.

Eilen ei ollut mahdollisuutta toimia tällä minulle luontevimmalla tavalla: koska mies lähti suoraan töistä Helsinkiin katsomaan Pomoa, olin minä viettämässä kesäpäivää vanhempieni luona. Ei se sinänsä ollut mikään este tiedonhaulle, mutta edellisenä päivänä oli kadun saneerausta hoitavilla ukoilla käynyt vahinko: rouhaisivat kaivurilla syvemmälle kuin piti ja katkaisivat puhelin/verkkokaapelin.

Kun tänään vihdoin pääsin sukeltamaan internetin syövereihin, jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: kaikki luotettava tieto mitä progesteronin erittäin matalasta tasosta on tarjolla, on käytännössä samaa kuin hoitaja kertoi puhelimessa. Siis viitearvoja. En ole siis edelleenkään hullua hurskaampi.

Ei auta kuin kiltisti odottaa maanantaihin, jolloin lääkäri soittaa ja sovimme  jatkotoimenpiteistä.  Lohtunani on tällä hetkellä se, että ihanalääkäri-setä haluaa hoitaa minua itse tämän asian tiimoilla, vaikkei olekaan omalääkärini <3

Vaikka pahin pelkoni, se etten pysty saamaan omia lapsia, onkin nyt askeleen harppauksen lähempänä, en ole pystynyt edes itkemään. Eilen tunsin itseni vain turraksi sivustakatsojaksi ja tänään olo on kuin krapulaisella tiskirätillä.
Kiitän onneani (?) siitä, että psykologini kesäloma on nyt ohi ja pääsen huomenna hänen vastaanotolleen. Koko kesä meni vallan mainiosti ilman juttutuokioitamme, ja nyt toden teolla tarvitsen ulkopuolista ihmistä peilaamaan ajatuksiani.

Nyt pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia? Olenko saavuttanut ennenaikaiset vaihdevuodet? Tulenko koskaan kokemaan raskautta? Joudunko läpikäymään vuosien lapsettomuushoidot korkeine toiveineen ja karvaine pettymyksineen? turhaan?
Joko munasoluni loppuivat? Oliko niitä alunperinkään?

Tuleeko vauvakuumeblogista lapsettomuusblogi?

Oikeus saada lapsia?

Joitakin viikkoja minua on mietityttänyt se, onko minulla oikeus hankkia/saada lapsi tai lapsia. Ei siis meillä pariskuntana, vaan minulla mielenterveyspotilaana.

Sairastan tasaisin väliajoin (3-5 vuoden) välein uusiutuvaa masennusta, ennen tämän vuoden kevättä diagnoosilla ”tarkemmin määrittelemätön masennus” joka keväällä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi pääsyn myötä muuttui diagnoosiksi ”keskivaikea masennus”.

Maaliskuussa kelkkaan hyppäsi mukaan paniikkihäiriö, kun sain (onneksi lääkäriasemalla ollessani) ensimmäisen ja tähän mennessä pahimman paniikkikohtaukseni; niin pahan, että lääkärit ja sairaanhoitajatkin luulivat sitä sydänkohtaukseksi ja jouduin sydänfilmiin, verikokeisiin ja keuhkojen röntgenkuvaukseen. Se kohtauksen mukanaan tuoma kuolemanpelko oli jotain niin kamalaa, etten edes yritä kuivailla sitä…

Tarkoitus olisi päästä tarkemmin tutustumaan omiin diagnooseihin ja eri lääkärien lausuntoihin. Kunhan vaan joku viisaampi kertoisi mistä saan käsiini omat potilastietoni!

Kuva täältä

Olen joutunut huomaamaan, kuinka valitettavan harvat ihmiset osaavat suhtautua masennukseen sinä mitä se on, sairautena. Myönnettävä on, että itsekin kuuluin heihin ennen diagnoosin saamista. Tieto siitä, että suurin osa kanssaihmisistä ei ymmärrä masennuksen olevan aivan oikea sairaus, aivan yhtä vakavasti otettava kuin mikä hyvänsä somaattinenkin elämään voimakkaasi vaikuttava pitkäaikaissairaus, on saanut minut häpeämään sairauttani, ja valikoimaan hyvin huolella ne, joille sairaudesta ja sen vakavuudesta kerron.

Tämä on tuonut erityisesti viimeisen vuoden aikana epämukavia tilanteita elämääni, kun olen vuosi sitten ammattiin valmistuttuani ollut käytännössä koko ajan työttömänä ja sairaslomalla masennukseni vuoksi. Tuntuu siltä, että tätä vuotta poissa opiskelu- ja työelämästä paheksutaan, kun taas lukion jälkeistä välivuotta pidettiin täysin normaalina.

Vaikka lukion jälkeen pitämäni välivuosi meni myös masennusta vastaa kamppaillessa, vieläpä kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin kulunut vuosi. 

Siitä huolimatta, että sekä psykologini että psykiatrini kannustavat minua perheenperustamistoiveessani/yrityksessäni, on johonkin mieleni sopukkaan pesiytynyt pienoinen epäilys siitä, miten muut ihmiset näkevät asian: siis ajatteleekohan joku, etten mielenterveyshistoriani vuoksi ole sopiva vanhemmaksi?

Tämän orastavan epäilyksen vuoksi koen vaikeaksi puhua (edes kaikkein läheisimmille) ihmisille masennuksestani ja ajatuksistani, pelkään että he vain niiden pohjalta tuomitsevat minut epäsopivaksi vanhemmaksi, vaikka sairauttani hoidetaan aktiivisesti.

Tällä haavaa sairauteni on hyvin hallinnassa; lääkitys on kohdallaan, tapaan psykiatriani tasaisin väliajoin (käytännössä niin usein kuin koen tarpeelliseksi, mistä olen hyvin kiitollinen), mielialani ja toimintakykyni on parantunut huomattavan paljon kuluneiden kolmen ja puolen kuukauden aktiivisen hoitojakson aikana, ja tunnen taas oloni pääasiallisesti hyväksi. Välillä on huonompia päiviä, mutta kenelläpä ei?

Ja suurin mieltäni askarruttavista kysymyksistä:

kun suurin mielialaani vaikuttava tekijä viime kuukausina on ollut (aiheellinen) epäilys omasta hedelmällisyydestä ja huoli lapsettomuudesta (unohtamatta mieletöntä lapsenkaipuuta), onko minulla oikeus hankkiutua raskaaksi ”vain” koska en koe olevani kokonainen ilman omaa lasta?

Mitäs jos?

Aloitin tänään Eve Hietamiehen Yösyötön lukemisen. Olin aluksi ihan innoissani kirjasta, jee, vihdoinkin jotain vauva-aikaa käsittelevää kaunokirjallisuutta, mutta lukiessa iski ahdistus. Mitä jos mäkin romahdan niin kuin päähenkilön vaimo, Pia? Mitä jos en kestäkään sitä valtavaa vastuuta ja elämänmuutosta?
Mietityttäisikö/ahdistaisiko aihe, jollei itsellä olisi toistuvaa masennusta ja paniikkihäiriötä, tiedä häntä. Mutta uskon ja toivon, että tulen selviytymään suuristakin elämänmuutoksista, olenhan osannut hakea apua ongelmiini aikaisemminkin ajoissa ja, toisin kuin kirjan perheellä, meillä on hyvä turvaverkko; lähellä asuvat vanhemmat sekä aivan ihanat ystävät.