Kiitos, riittää

Valvon. Taas.
Unettomuus hoitui ilmeisesti kovin väliaikaisesti Mirtazapiinilla.
Riittää jo, haluan nukkua.

Kuva täältä

Musta tulee isona ___________________

Jaa-a, sen kun tietäis.
Yksi ammatti on jo opiskeltu, ja se antaa valmiudet monenlaiseen toimintaan alalla. Ongelma on se, että vaan yksi osa-alue kiinnostaa eikä sen sorttisia työpaikkoja ole tarjolla tässä kotinurkilla. Enkä aio vaihtaa lääniä sellaisten töiden takia joihin en tunne minkäänlaista kutsumusta vaikka todella mielenkiintoisia ovatkin.

Teemu Saarisen ja Pia Westerholmin Arvaa mikä musta tulee isona , WSOY 2011 

Pariin otteeseen olen hakenut yliopistoon, käsityönopettajaksi lukemaan, mutta ei kiinnosta enää. Tai siis käsitöitä teen entistäkin innokkaammin, tulin vaan siihen lopputulokseen ettei siitä ole minulle ammatiksi. Tarvitsen enemmän vaihtelua. Eivätkä akateemiset opinnotkaan houkuta.

Kas kummaa, lastenhoito kiinnostaa. Siksipä aloitankin ensi maanantaina Ahjolan lastenhoito kurssilla, joka mahdollistaa MLL:lle keikkatyön tekemisen. Samaisen kurssin kävi aikoinaan oma äitini, ja kurssi ja MLL:n keikat johtivatkin siihen että mamman ala ja työ löytyi lasten parista. Ehkä mulle käy samoin? Pohdittiin mamman kanssa, että tämähän voisi olla hyvä pohja perhepäivähoitajan hommille, kun haluan kuitenkin jäädä kotiin lasten kanssa pidemmäksi aikaa. Vähän lisäansiota omien lasten hoitamisen lomassa.

Tällä haavaa terveydenhoito tuntuu mielenkiintoisimmalta alalta; työssä saa käyttää sekä aivoja että käsiä, työajat vaihtelevat tehtävän mukaan kolmivuorotyöstä säännöllisiin virastoaikoihin ja työ on yhteiskunnallisesti merkittävää. Palkka ei tunnetusti ole kovin kummoinen, mutta silti, ehkäpä musta tulee joku päivä neuvolan terkka.

No stress, kuka muka tietää mitä haluaa tehdä loppuikänsä alle kakskymppisenä? Ja vaikka luuliskin tietävänsä, uskon kyllä että mieli muuttuu vielä.

Niitä päiviä

Tämä on taas niitä päiviä (ei niitä päiviä, kp ruhtinaallinen 68).
Niitä päiviä kun ei vaan jaksa, huvita eikä viitsi. Niitä päiviä kun kaikki on huonosti.
Mikä pahinta, maanantailla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Tänään nappasin ensimmäisen tyroksiinitabletin-puolikkaan, toivottavasti sen myötä näitä päiviä olisi harvemmin.

Oikeat sanat

Söpöintä ja hauskinta mitä olen Mieheltä hetkeen kuullut, oli eilen vastaus Samarakas-pelin kysymykseen "Milloin rakkaasi on halailutuulella"?
Mies tähän, että "hereillä ollessaan."
Tottahan se on, olen kova likka halailemaan :)

Samarakas

Taannoisen keskustelutuokion ja kanssabloggaaja Ciin innoittamana surffasimme eräänä kauniina päivänä Väestöliiton nettisivuille ja ostimme Samarakkaan – korttipelin ” jonka tarkoituksena on tukea ja vahvistaa parisuhdetta”.
Muutaman päivän odottelun jälkeen postikusti soitti ovikelloa ja ojensi paksun kirjekuoren käteeni.
Ja eilen pelattiin.

Tältä se näyttää.
Kuva täältä

Vaikka tällä ensimmäisellä pelikierroksellan (ja sitä heti seuranneella toisella kierroksella) käsiimme osuneet kortit koskivat vain aiheita joista puhumme muutenkin aika paljon, huomasimme molemmat pelin olevan hyvä kannustin asioista puhumiselle.

Pelissä on toki toiminnallinenkin osuus – osa korteista on Toiminta-kortteja. Näiden ansiosta sain jalkahieronnan, mutta jouduin lupautuman hoitamaan ikkunanpesun… En saanut lupaa pestä muita kuin parvekkeelle antavan ikkunan, koska ”putoot kuitenkin ikkunasta”…

Muut kategoriat ovat Läheisyys, Olemme eri mieltä (eli tuttavallisemmin ”riitelykortit”), Me kaksi, Me ja muut, Unelmat ja Kiintymys.  Kortteja on niin paljon, että pelin saa aika moneen otteeseen ottaa esiin ennen kuin kaikki korit on käyty läpi niin, että molemmat ovat vastanneet kaikkiin kysymyksiin.

Tässä on aineksia joka viikonloppuiseen suhteenylläpitotuokioon. Koska ”bondaaminen” kuulostaa perverssiltä.

Kotikuume

Kävin alkuviikosta äitini kanssa Ikeassa. Sieltä kannoin kotiin sekä kassillisen pikkutavaraa ja höyhentyynyjä että kotikuumeen ja sisustusinnon.
Ja koska tämänhetkinen kotimme on noin 50 neliömetrin kerrostaloasunto ja Mies kamala hamsteri, saan toistaiseksi tyytyä haaveilemiseen ja inspiraatiokollaasien väsäämiseen. Tilaa on just niin vähän, että minä myöhemmin asuntoon muuttaneena saan tyytyä siihen, että vähille tavaroilleni ei vain yksinkertaisesti ole säilytystilaa. Niinpä kämppä on aina kuin murtovarkaiden jäljiltä kun omaisuuteni on aina pitkin lattioita.

Sopiskohan tämmönen olohuoneeseen?
Kuva täältä

Onneksi tilanne on toivon mukaan helpottumassa ensi kesään mennessä; suunnitelmissa on sekä asuntolaina että omakotitalo. Ja tietysti se oma piha! Omakotitalossa varttuneena en ole millään tottunut tähän ahtaaseen, sisätiloihin rajoittuneeseen asumiseen ja siihen, että naapuri on kirjaimellisesti seinän takana. Miten voi olla mukavaa asua asunnossa, jossa omassa kodissaan oleva naapuri saattaa olla lyhyemmän välimatkan päässä kuin keittiössä oleva puoliso?

Näin ollen en ole viitsinyt ostaa mitään suurempaa tähän asuntoon. Puhumattakaan siitä, ettei ole oikeastaan varaa ostella huonekaluja ainakaan uutena… Kiertelenkin lähialueen kirpputoreja usein etsien edullisia ja kauniita huonekaluja. Toistaiseksi ei ole löytynyt mitään, mutta toivossa on hyvä elää. Fidassa kuolaan aina halpojen Tripp Trappien ja hoitopöytien perään, mutta en halua vielä ostaa mitään niin suurta vauvatavaraa. Syöttötuoli on kuitenkin vähän eri asia kuin helistin…

Jostain kumman syystä kun ajattelen unelmakotiani, lastenhuone on tyyliltään täysin erihenkinen kuin muu huusholli.
Kun keittiö ja olohuone ovat mielikuvissani kirkkailla väreillä sisustettuja sekatavarakauppoja huolettoman rentoja tiloja, on lastenhuone aina vain beigen ja vaaleankeltaisen värinen iltapäiväaurinkoisen raukea, suorastaan unettava, soppi. Ja sehän on varma, että jos lapsi tulee äitiinsä, on lastenhuone siisti vain jouluna. Koska pukki ei tuo lisää leluja sotkuiseen huoneeseen.

Kai se on niin, että nyt haaveilen siististä  ja tilavasta asunnosta, eikä siihen auta asunnonvaihto. Nyt tai myöhemmin.
Pitäisi kai opetella pitämään paikat siisteinä.

Olen allerginen siivoamiselle.

Ensimmäinen

Sain tänään tekstiviestin.
Ala-asteaikojen paras ystäväni ilmoitti tyttärensä syntymästä.
Tyttö on perheen ensimmäinen.
Hän tuntuu myös ystävä- ja kaveripiirini ensimmäiseltä, vaikkei sitä olekaan.

Ja kummallista kyllä, tyttö tuntuu myös jotenkin omalta.
Olen onnellinen tästä lapsesta!

TMNT

Se soitti taas.
Lääkärisetä. Pitäisköhän ruveta aikuiseks ja jättää toi ”setä” pois?

Tyroksiini on matalalla, 10,5 suurin piirtein. Eli lievä kilpirauhasen vajaatoiminta.
Ruokavaliooni tulee siis yksi nappi lisää. Ensin kuusi viikkoa puolikkaalla nappulalla, sitten labraan ja päätetään kuinka paljon pitää nostaa annostusta.

Mitään muuta ei kuulemma tehdä nyt. Ei niin kauan, kun kilpirauhashormonit eivät ole kohdillaan. Kuulemma jos laittaisi lähetteen naistentautien- tai hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalle, tulisi bumerangina takaisin kilppareiden takia.

kilpparit. ehe-ehe...

Ei kai tässä sitten auta muu kuin toivoa, että saadaan tyroksiinit nopeasti urilleen.
Se tässä vähintään kuuden viikon odottelussa on positiivista, että enköhän saa sinä aikana talutettua Miehen Ava-klinikalle. Tyyppiä kun ei oikein ajatus innosta (vaikka kyllähän tuo on jo luvannut mennä, mutta pakkohan mun on huolehtia siitä että menee nyt eikä vasta viidestoista päivä jouluna. Ihan kun mäkään ravaisin lääkärillä ja labrassa ihan huvikseni…

Ai kiinnostaako jotakuta ihan oikeestikin?

Lukijoita on siunaantunut kuin sieniä sateella blogin lyhyen historian aikana.
En todellakaan odottanut tätä.
Tälläistä kiinnostusta lätinöitäni kohtaan.
Hui. Hyvällä tavalla hui.
Ja ennen kaikkea, kiitos <3

”Elä nyt kun vielä voit”

Virke, jota varmasti jokainen vielä lapseton vauvakuumeilija on kuullut kyllästymiseen asti.
Minä ainakin olen.
Ja aina se ärsyttää, suututtaa, joskus jopa raivostuttaa.

Muutama asia on varma:

”Elämisellä” tarkoitetaan käytännössä aina humalahakuista juomista, yökerhoissa ravaamista ja yleistä alkoholinhuuruista rellestämistä.
Sekö on elämistä? elämästä nauttimista?
Ei ainakaan minulle. En ole koskaan viihtynyt yökerhoissa. Ne ovat mielestäni ahdistavia meluisia, pimeitä paikkoja, joissa tukituntemattomat ihmiset jatkuvasti tunkeutuvat henkilökohtaiseen tilaani. Lääppivät ja kourivat. ”Sulla on ihan sikaisot tissit, saanko koskee?” eikä vastausta odoteta, vaan käydään heti kiinni.
Nautipa siinä sitten elämästä.
Ei kiitos.
Ei sillä, että minulla olisi mitään baareissa käymistä tai alkoholia vastaan.
Lähden mielelläni ystävieni kanssa ulos, johonkin hiljaiseen kotoisaan pubiin, jossa kuulee omat ajatuksensa ja näkee seuralaistensa kasvot ilman että joutuu siristelemään (silmälaseista huolimatta). Mieluiten sellaisena viikonpäivänä ja sellaiseen kellonaikaan, ettei missään vaiheessa iltaa synny hikoavaa humalaista ihmismassaa, jonka läpi baaritiskille luovimiseen tarvitsisi apuvälineeksi lumiauran.
Sellaista elämistä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään, suorastaan nautin siitä.

Ihmiset, joilta tätä kamalaa virkettä kuulee, ovat niitä joilla ei ole minkäänlaista vauvakuumetta.
Siis yleensä niitä saman sukupolven edustajia kuin itsekin olet, jotka eivät voi mitenkään ymmärtää sitä, miksi joku heidän ikäisensä haluaisi ”tuhlata nuoruutensa” vaihtamalla kakkavaippoja ja tyynnyttelemällä ilman mitään syytä huutavaa sylilasta.
Niitä, joiden mielikuva omasta lapsesta on kauhunväristyksiä selkäpiistä kirvoittava ajatus vapauden menettämisestä.
Niitä, jotka mielellään ovat ystäviensä pikkulapsien seurassa niin kauan kun ne ovat hiljaa ja nätisti, mutta eivät voi kuvitella itseään jatkuvaa huolenpitoa tarvitsevan toukan vanhempina.
Niitä, joille lapsettomuus on yhtä kuin vapaus.

Varmaa on myös se, että niin kauan kun on lähempänä kahta kuin kolmeakymmentä ikävuotta ja potee vauvakuumetta, näitä kommentteja on vaan pakko kuunnella.
Ja purra hammasta.

Baby steps

No huhhuh, olipa aikamoinen ilta  yö.
Istuttiin puhumassa jonnekin puoli neljään asti. No okei, suurin osa ajasta meni siihen että allekirjoittanut vollotti ja pyyhki räkäistä nokkaansa.
Mutta silti, saatiinpahan puhuttua.

Oon aikalailla satavarma siitä, että Miestä vaivaa jonkin asteinen masennus/uupumus. Mies itse sanoo, että juuri väsymyksensä takia mun aikaisemmat keskusteluyritykseni on kariutuneet; ”mitä se puhuminen hyödyttää, jos ei jaksa vielä hankkia lapsia.”
No, ymmärsipä nyt ainakin sen, että tarttui toimeen tai ei, toimiva parisuhde edellyttää asioista keskustelemista.

Mies tuntuu myös vihdostaviimein saaneen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näin raastava vauvakuume tuntuu.
Kun ei se ole enää ”vain” vauvakuumetta, vaan mielettömän voimakas tarve saada lapsia/olla äiti. Kehtaan jopa sanoa, että se on yksi ihmisen perustarpeista.
Mielestäni tarve saada lapsia/olla vanhempi kuuluu Maslow’n tarvehierarkiassa Sosiaalisuuden tarpeisiin. Pykälän englanninkielinen nimi on paljon kuvaavampi Love/Belonging.

Maslow'n tarvehierarkia
Kuva täältä

Kommunikaation puute on noussut vuosien varrella useaan otteeseen esille, ja nyt ensimmäistä kertaa Mies on valmis tekemään asian eteen jotain; alkaen heti, ryhdymme keskustelemaan rauhallisesti niistä asioista, jotka meitä hiertävät ja mietityttävät.
Saa nähdä tuleeko tästä käytännössä yhtään mitään, mutta ainakin nyt yritetään ja aktiivisesti pyritään parantamaan parisuhdettamme.
Seuraava vaihtoehto on mielestäni pariterapia. Parempi hankkia ammattiapua kommunikaatio-ongelmiin ennaltaehkäisevästi. Ja sanon ”ennaltaehkäisevästi”, koska mitään varsinaista vahinkoa ei ole vielä tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan fiilis on luottavainen; pikku askelin eteen päin ja nokka kohti tulevaa 

Unia

Näin unia.
Yllärihäistä, tummansinisesta silkkisatiinisesta hääpuvusta, valkokultaisesta syvänsinisellä timantilla varustetusta vihkisormuksesta.
Ihanasta pienestä tyttövauvasta, jolla on tumma tukka ja vaaleanpunainen velour-puku. Pieni nyytti, jonki kanssa tehdä retkiä lähialueen puistoihin.
Kyläleivästä anopista.

Ja siitä, että anoppi sai tietää avioliitostamme ja vastasyntyneestä tyttärestämme vasta kun tuli käymään kotonamme. Kutsumatta.


Olisikohan aika taas tavata appivanhempia?

Puhutaanko vähän

Kirjoitin Miehelle tänään kirjeen. 

Liitin siihen noin kolmasosan blogimerkinnöistäni.
Jotenkin kirjoittaminen on vaan niin paljon helpompaa kuin puhuminen.

Saa nähdä, miten se reagoi…

Käsityö- ja ostosterapiaa

Se alkoi vajaa vuosi sitten.
Lähdin lapsuudenystävieni kanssa viettämään pitkää viikonloppua Lontooseen. Suunnitelmissa oli yleistä hengailua ja kauppojen kiertelemistä, ei siis mitään ihmeellistä. Rentoutumista.
Toisena tai kolmantena reissupäivänä suuntasimme nokat kohti Oxford Streetin Primarkia.
Kenkäosastolla rakastuin.
Ihanat pienet, valkoiset tennarit. Ja hintaakin päätähuimaava punta!
Samalta reissulta mukaan tarttui myös ihana sadan kappaleen paketti Beatrix Potterin Petteri Kani postikortteja, kuin luotuja lastenhuoneen tauluiksi!

Tulee olemaan kamalan vaikeaa päättää mitkä kuvat kehystäisin
Kuva täältä

Sittemmin lapsi-tavaroille pyhitetty pahvilaatikko on täyttynyt vaatteilla, unipussilla, Lamazen nilkka- ja rannehelistimillä ynnä muulla enemmän tai vähemmän tarpeellisella.
Tietenkään unohtamatta itse neulottuja villapaitoja, peittoja, tossuja ja muuta mukavaa!

Tähänastisista ostoksista olen ehdottomasti tyytyväisin viime viikonloppuna löytämääni Tiger Storen pahviseen sirkus-salkkuun, johon rakastuin jo aiemmin keväällä kun Sascia esitteli samaisessa liikkeessätekemiään löytöjä.

Tämän ihanuuden ostin vaalenasinisenä
kuva täältä 

Naminami

Viikko on mennyt ruokaa suuhun lapatessa. Oli isäni 60-vuotispäivää, yliestä hengailua vanhempien luona, kesäretki Helsinkiin ja sieltä mukaan tarttuneet namit.
Hieno alku painonpudotukselle/kunnonkohotukselle…

Vaaka näyttää luvattoman suuria lukuja, mutta onneksi senttimetrit ovat mukavampaa luettavaa; vaikka viisari heiluu kidenäyttö sumenee kuukausittaisessa tapaamisessamme, huomaan mahtuvani yhä useammin L-koon vaatteisiin pelätyn äksällän sijaan.
Väärästä kehonkuvasta muodonmuutoksesta kielii myös viikonloppuna tapahtunut elämäni ensimmäinen visiitti ihan oikeaan alusvaateliikkeeseen.
Olen vuosia kuvitellut olevani E-kupin tyttöjä, iäti paisuvalla rinnanymäpäryksellä varustettuna. Mutta kuinka ollakaan, asiantuntevan mittauksen ja sovittelun jälkeen totuus onkin, että rinnanympärys ei ole kasvanut sitten yläasteen, vaan itse utareet ovatkin hehtaariluokkaa! Koosta 95E kokoon 75H (okei, oman helposti ahdistuvan olemukseni vuoksi kotiin lähti rinnanympärykseltään kasikymppiset liivit) ja itsetunto rysäyksellä ylöspäin! En olekaan suunnaton lehmä, pelkästään tissit on isot!
Hetkinen, menikö tässä metaforassa jokin vähän pieleen? hmm…

Lupaan ja vannon, että kuntoilu alkaa ennen kuin kuukausi vaihtuu!

Kävin muuten taas labrassa tänään, huomenna on kilpirauhaskokeet selvät. Ehkä kilppareiden kohdalleen saaminen vähän auttaa painon pudottamisessa?

(Voi ei, joko se tisseistä kirjottaminen alkoi?!)

Tapahtuu, muttei kuitenkaan

Tänään se sitten soitti. Ihana lääkäri-setä.
Otetaan lisää labroja, pitää nimittäin selvittää ja mahdollisesti hoitaa kilpirauhasen vajaatoimintaa; tsh huiteli yli viidessä kun se maaliskuussa oli 2,5.

Käski pistämään Miehen simppa-testiin Ava-klinikalle (miks tätä ei tehdä kunnallisesti?), sitä ennen on kuulemma nyt turha tehdä mitään.

Eli taas pitää odotella. No, onpahan ainakin aikaa aloittaa kunnonkohotus. Keskivartaloa pitäisi pienentää ja voimistuttaa ennen sitä toivottua elämänmullistavaa turpoamista. 

Voisinko vain lisääntyä mitoosin kautta, niin voisin vaan ahtaa naamaan pullaa ja todeta, että jälkikasvu tulee kunhan olen riittävän massiivinen?

Alkaa vaikuttamaan (juujuu, kielitoimiston mukaan väärin taivutettu, mutta ihan oikeaoppista hämäläisyyttä) siltä, että lisääntymisestä tulee niin kallis projekti jo ennen sukusolujen treffejä, että pitää unohtaa suunnitelmissa olleet pääkaupunkia kauemmas ulottuvat retket.

En yhtään tykkää tästä hitailusta, voisinko pikakelata positiiviseen raskaustestiin?

kuva täältä

Psykologiaa

Kuten niin monesti viime päivien aikana, muistin taas aikatauluni väärin.

Eihän se psykologi olekaan tänään, vaan vasta viikon päästä.

Mutta ei se mitään, tänään tapaan yhden parhaista ystävistäni; Pirkkalan lahja talousmaailmalle, minulle paras keittiöpsykologi.

Kuka antaisi varmuuden

Voi elämä… Tätä tekstiä on todella vaikee kirjottaa… En oikein tiedä mistä alottaisin, miten jäsentelisin asian niin, että se käy järkeen. Kun en oikein itsekään ymmärrä…

No, aloitetaan siitä, mitä eilen kuulin omahoitajaltani.
Soitin siis omahoitajalle kysyäkseni verikokeiden ja papan tuloksia.
Papa oli normaali, ei muutoksia.
Verensokeri normaali, prolaktiini on edelleen normaali (oli koholla reilu vuosi sitten).
Siihen ne normaalit sitten jäikin. Kilpirauhashormoni on koholla, en tiedä kuinka paljon. Progesteroni onkin lähes olemattomissa tasoissa. Viitearvo oli 1,75 (jotain mystistä yksikköä), kun sen olisi kiertopäivän ja samana aamuna saatuun lähestulkoon plussaan ovulaatiotestiin nähden pitänyt olla yli 20. Keltarauhashormonitasoni on siis postmenopausaalisella  tasolla (alle 3).

Normaali tapani reagoida tämäntapaisiin uutisiin, on tiedonhaku. Olen perinyt isältäni taipumuksen suhtautua asioihin hyvin käytännöllisellä tavalla, hakea mahdollisimman paljon tietoa asiasta ja keskittyä tilanteen tieteelliseen puoleen, sen sijaan että käpertyisin kerälle märehtimään omaa surkeuttani.

Eilen ei ollut mahdollisuutta toimia tällä minulle luontevimmalla tavalla: koska mies lähti suoraan töistä Helsinkiin katsomaan Pomoa, olin minä viettämässä kesäpäivää vanhempieni luona. Ei se sinänsä ollut mikään este tiedonhaulle, mutta edellisenä päivänä oli kadun saneerausta hoitavilla ukoilla käynyt vahinko: rouhaisivat kaivurilla syvemmälle kuin piti ja katkaisivat puhelin/verkkokaapelin.

Kun tänään vihdoin pääsin sukeltamaan internetin syövereihin, jouduin kokemaan karvaan pettymyksen: kaikki luotettava tieto mitä progesteronin erittäin matalasta tasosta on tarjolla, on käytännössä samaa kuin hoitaja kertoi puhelimessa. Siis viitearvoja. En ole siis edelleenkään hullua hurskaampi.

Ei auta kuin kiltisti odottaa maanantaihin, jolloin lääkäri soittaa ja sovimme  jatkotoimenpiteistä.  Lohtunani on tällä hetkellä se, että ihanalääkäri-setä haluaa hoitaa minua itse tämän asian tiimoilla, vaikkei olekaan omalääkärini <3

Vaikka pahin pelkoni, se etten pysty saamaan omia lapsia, onkin nyt askeleen harppauksen lähempänä, en ole pystynyt edes itkemään. Eilen tunsin itseni vain turraksi sivustakatsojaksi ja tänään olo on kuin krapulaisella tiskirätillä.
Kiitän onneani (?) siitä, että psykologini kesäloma on nyt ohi ja pääsen huomenna hänen vastaanotolleen. Koko kesä meni vallan mainiosti ilman juttutuokioitamme, ja nyt toden teolla tarvitsen ulkopuolista ihmistä peilaamaan ajatuksiani.

Nyt pelottaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä jos olenkin kyvytön saamaan lapsia? Olenko saavuttanut ennenaikaiset vaihdevuodet? Tulenko koskaan kokemaan raskautta? Joudunko läpikäymään vuosien lapsettomuushoidot korkeine toiveineen ja karvaine pettymyksineen? turhaan?
Joko munasoluni loppuivat? Oliko niitä alunperinkään?

Tuleeko vauvakuumeblogista lapsettomuusblogi?