Lyö tyhjää.

Olen pitänyt taukoa blogimaailmasta. En ole kirjoittanut, enkä lukenut.

Poliajan saamisen jälkeen on tullut sellainen tyhjä odotus. Suljen kaiken lapsettomuuteen liittyvän jonnekin mieleni syvimpiin lokeroihin.  

Olen nyt töissä hieman valottanut tilannetta, mutta siitä puhuessa tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi koko asiasta. Aivan kuin puhuisin jostain tuntemattomasta kolmannesta ihmisestä, enkä omasta itsestäni.

En ole missään, töissä tai vapaalla, täysin läsnä. Ruumis suorittaa mielen pahemmin puuttumatta asiaan. Kaikki henkiset voimavarat tuntuvat kuluvan lapsettomuuden mielestä pois sulkemiseen. 

Hiljaisuus, tai ainakin verkkainen kirjoittelutahti jatkuu ennaltamäärittelemättömän ajan.

Palaamista normaalitahtiin odotetaan tapahtuvaksi ensikäynnin jälkeen.

Hetkiä

Tänään satoi lunta. Ei tuiskuamalla, vaan kauniit suuret lumihiutaleet laskeutuivat taivaalta tuudittavan lempeästi.

Tänään vain minun sylini kelpasi kesken päiväunien heränneelle, unta vastaan taistelevalle vuosikkaalle.

Tänään tunsin äidinvaistojeni heräilevän.

Eipä kummosia

Olen kuluneiden 7 päivän aikana istunut monasti tietokoneen edessä, sormet valmiina näppiksen päällä, tuijottaen tyhjää tekstipohjaa. Ei ole ollut mitään sanottavaa.'
Tai sitten olen ajatellut, että "tänään väsyttää, kirjotan huomenna" ja sitten unohtanut koko asian.

Mutta siis. Olin tänään ihan hoomoilasena kun eteisen lattialla oli taas kirje TAYS:sta. Muuttivat meidän vastaanottoaikaa, mutta onneksi eivät myöhemmäksi. Nyt mennäänkin sitten tiistai-aamun sijaan samalla viikolla maanantai-iltapäivänä. Mielettömän hankalan kellonajan lykkäsivät, noin niinku työpäivän kannalta.

Luulen kyllä, että saan nämä jäljellä olevat viikot ennen polikäyntiä kulumaan suht-nopeaan; työpäivät- ja viikot menee ohi kuin siivillä ja viikonloppuihin on vaikka mitä ohjelmaa. On vasta tamperelaistuneen Josefinan tapaamista, poltareita, häitä, ja ihan vaan köllöttelyä.
Mutta silti, en malta odottaa.

Työ lasten parissa, osa 2

Tätä työtä voisin tehdä vaikka lopun ikääni!
Ongelmaksi muodostuu vain se, että mitenkäs pääsisin työpaikkoihin kiinni kun tämä homma loppuu kolmen kuukauden päästä.
Aion kyllä hakea ammattikorkeaan opiskelemaan, mutta opiskelupaikan saanti onkin jo ihan toinen juttu (viimeksi en päässyt edes pääsykokeisiin). Ja mahdolliste opiskelujen alkua ennenkin olisi vielä monta kuukautta jolloin pitäisi leipä jostain repiä. Juu, onhan niitä kaikenmaailman myyjän ja siivoojan hommia, mutta ei pää kestä työtä jossa en viihdy ollenkaan. Ahdistus ja paniikkikohtaukset iskevät, kokeiltu on. Eikä atooppinen iho, herkät silmät ja herkkä nenä ole millään muotoa siivoojalta haluttavia ominaisuuksia!

Ajatuksissa on ollut oppisopimu, sillä tavalla saisin ammattin töitä tekemällä. Pikaisen soittelukierroksen tulos: julkinen sektori kouluttaa oppisopimuksella vain vanhoja työntekijöitä, yksityisillä päivähoitopaikoilla ei ole resursseja. No voi rähmä! Siihen kaatui se suunnitelma.

Ei kai (toistaiseksi) auta muu kuin kytätä avoimia työpaikkoja.

Työ lasten parissa

Minulta kysyttiin tässä taannoin, eikö työ lasten parissa ole tässä tilanteessa henkisesti raskasta.

Ei se ole raskasta sillä tavalla kuin sen kuvittelin etukäteen olevan; lasten kanssa oleminen itsessään ei ole korostanut sitä omaa kaipausta ja puutetta (luulen että tilanne olisi eri jos kyse olisi vastasyntyneistä ja aivan pienistä vauvoista, mene tiedä). Mutta sitten ne vanhemmat! Järjettömiä kasvatusmetodeja (tai oikeammin kasvatuksen puutetta), terveen järjen ja logiikan puutetta ajatellessa en voi olla ajattelematta kuinka paljon parempi vanhempi olisin!

Välillä erään pienen tytön surkeutta ja ajattelemattomia vanhempia seuraillessa tuntuu siltä että sydän särkyy. Se on työssä raskainta.
Mutta toisaalta, ne hetket kun tyttö hymyilee ja nauraa kihertää minulle iloa tuikkivin silmin, silloin sydän pakahtuu onnesta.
Ja toivosta.

Ruoanlaitto

Miten helvetissä voi olla mahdollista lähes kuuden yhteisen vuoden jälkeen, ettei Mies vieläkään osaa laittaa sellaista ruokaa josta pidän?!
Alkuvuosina kun pyysin miestä laittamaan ruokaa, sain poikkeuksetta eteeni uunissa käytettyä bulkkia (ranskanperunoita, kalapuikkoja, pakastepitsoja ym) oikean ruoan sijaan. Paistinpannu ja kattilat lähes huusivat käyttämättömyyttään.
Nyt, kun olen melkein saanut taottua Miehen kalloon etten pidä pakasteista ja eineksistä, saan eteeni hurjia, lähes syömäkelvottomia kokkauksia.
Siksi ruoanlaitosta vastaan minä. Ongelmaksi on nyt muodostunut se, mitä Mies ostaa kaupasta. Edelleen pakastepaskaa. Ja kun esitän toiveen vaikkapa jauhelihasta Miehen seuraavalle kauppareissulle (Mies vastaa ostoksista suurimman osan ajasta, koska tällä tilipussilla ei paljon ostostella kertakäyttöhyödykkeitä), saan vastaukseksi että "ensin syödään pakastin tyhjäksi". Mikä tarkoittaa sitä että Mies on kyllästynyt ostamiinsa kebablastuihin, seitifileisiin ja wokkivihanneksiin ja odottaa minun käyttävän ne loppuun. Älä unta näe! (Juuri viime viikolla heitettiin lähes koko pakastimen sisältö roskikseen, koska yäk.)
Tänään oli (ja on edelleen) kova nälkä. Pyysin Miestä hakemaan lähikaupasta kanaa. Sanoi ei, hän haluaa kokata tänään. Vastustelin aikani, tietäen kokemuksesta että tästä ei hyvää seuraa.
Kuuntelin pannun sihinää keittiöstä. Kysyin mitä on ruoaksi.
Wokkivihanneksia ja kikherneitä.
Siis pakasteita ja säilykkeitä! Voi v-i-t-t-u!
Unenpuute ja nälkä ketuttivat jo valmiiksi.
Tästä tuli riita molemminpuolinen mökötys, ja nälkä jäi...

Tule jo tilipäivä, haluan oikeaa ruokaa!

24

24 vuotta sitten äitini synnytti esikoisensa, Clomeilla alkaneen. Minut.

Aiemmasta poiketen en tänä vuonna juhli syntymäpäivääni. Käytiin Miehen kanssa ulkona syömässä ja vanhempieni luona syntymäpäiväkakulla. Joskohan sitän ensi vuonna asuttaisiin sellaisessa huushollissa jossa olisi tilaa itse kahvittaa ja kakuttaa vanhempia? 

Vanhan hämäläisen uskomuksen mukaan olen vuodenpäästä vanhapiika. No, kai sitä sen muutaman kuukauden kestää ollakkin Kyöpelissä  ennen keväistä naimisiinmenoa (tai niin, no, enhän minä miehen kanssa asuva nainen taidakaan olla riittäävän kunniallinen päästäkseni Kyöpeliin)!

Sain äidiltä lahjaksi Pandora-rannekoruuni uuden helan, kengurun. Äitikengurun, jolla on poikanen pussissa.

kuva täältä

Onko pakko olla niin helvetin herkkä, että tämäkin tuntui pahalta?