Yksityisyydestä

Aloittaessani blogin kirjoittamisen ajattelin, että internet olisi mainio väylä purkaa tuntojani anonyymisti. Saisin kertoa tilanteestani ja ajatuksistani joutumatta kuormittamaan lähipiiriäni. Erityisesti joutumatta kuuntelemaan joka tapaamiskerralla ystävien ja sukulaisten uteluita siitä, joko pulla olisi uunissa.
En tullut ajatelleeksikaan, että sekä reaalielämän että kirjoittamisen edetessä joutuisin pohtimaan sekä anonymiteettiä että tosielämän avoimuutta uudemman kerran. Ajattelin, että kerran anonyymi aina anonyymi.

Nyt, puolisen vuotta myöhemmin haluaisin kovasti kertoa vanhemmilleni mikä tilanne on, mutta edelleen en jaksaisi niitä (vaikkakin vanhempani tuntien hienovaraisia) tiedusteluita aiheen tiimoilta. Mutta toisaalta, jaksanko näitä vähintään joka toinen viikko toistuvia tarinoita äitini raskauksista ja omasta vauva-ajastani? Huomioon pitää tietysti myös ottaa se, että Mies on kovin yksityinen persoona, joka ei halua kertoa mitään aihepiiriin liittyvää kenellekään.

Entäs sitten anonyymiys internetin ihmemaassa? Vielähän tämä ei ole ongelma eikä mikään, mutta entä sitten jos tulen raskaaksi ja lapsen synnyttyä? Itseni tuntien voin kohtalaisella varmuudella sanoa, että tulen haluamaan julkaista kuvia tuotoksestani. Mutta voinko julkaista tunnistettavia kuvia lapsesta, jos en ole (ainakaan vielä) valmis julkaisemaan tunnistettavia kuvia itsestänikään?

Ja kyllä, tiedän kyllä, että on ihan turhaa murehtia näitäkään asioita etukäteen kun mistään ei kuitenkaan ole varmuutta, mutta en voi sille mitään.
Olen kontrollifriikki murehtija, jonka pitää aina tietää etukäteen mitä elämässä tapahtuu, tai vähintäänkin olla valmistautunut vastaanottamaan jokaikisen mahdollisen vaihtoehdon...
Tekee elämän välillä kumman hankalaksi...

Hurrrjasti nollia!

Yön/aamupäivän aikana on saavutettu (ja ohitettu) eräänlainen merkkipaalu:

Blogiani on katseltu jo 10 000 kertaa! siis kymppitonni! Hui!

Kiitos teille kaikille!

Kuva täältä

Maailman järjetys

Välillä tuntuu siltä, että maailma ja varsinkin julkiset tilat on rakenenttu ja järjestelty vain ja ainoastaan lapsiperheiden ehdoilla. Niin, että ydinperheidylliä oikein hierotaan (sekä omasta valinnasta että tahattomasti) lapsettomien naamaan. Katso nyt, tätä sinulla ei ole, ilman tätä sinua ei huomioida mitenkään, ilman tätä olet arvoton.

Meinasi tänään sydän särkyä, kun odotin Miestä Koskikeskuksen 3. kerroksen miestenhuoneesta. Vesikloseteille kun pääsee ainoastaa tuliterän ja aina kansoitetun leikkipaikan läpi.

Siinä minä seisoin, katselin pienten ihmisten ja heidän vanhempiensa onnea ja pidättelin itkua.

Jouluahdistus

Tälle akalle aivan uusi ilmiö, jouluahdistus, pääsi tänä vuonna hiipimään kimppuun.

Paria viikkoa ennen aattoa aavistelin, että luvassa voi olla raskaskin joulu, mutta en sentään aivan tällaista osannut odottaa; kaikki lapsiin, ja varsinkin niihin pienemmän sorttisiin tonttuihin edes ohimennen viittaava oli nostaa kyyneleet silmiin (ja ihan turha edes koittaa estää palaa nousemasta kurkkuun), joten tauko blogimaailmasta oli paikallaan. Jostain kumman syystä kun abouttiarallaa 95 prosenttia seuraamistani blogeista keskittyy lapsettomuuteen, vauvakuumeeseen, äitiyteen etc.

No, ei siinä mitään, bloggerinhan voi jättää avaamatta.

Mutta entäs sitten se kehto, joka odottaa ensimmäistä käyttäjää vanhassa huoneessani lapsuudenkodissa? Tai vanhempien, myönnettäköön että tilannetta tuntemattomat ja täysin hyväntahtoiset, utelut lahjaksi toivomani lampaantaljan käyttötarkoituksesta.

Entäs se, kun isäukko katsoi tarpeelliseksi kertoa vävypojalleenkin tarinan siitä, kuinka äitini odottaessa allekirjoittanutta tuli paljon kotimaasta ostamista halvemmaksi käydä hakemassa Emmaljungat Tukholman Södermalmilta...

Voiko siinä muuta tehdä kuin hymyillä kohteliaasti?

Sain kerrottua äidille, että lähete lapsettomuus- ja hormonipolille on kourassa (tai siis bittiavaruudessa), mutta blogeja en ole vielä lukenut.

Ehkä parin päivän päästä...

Neuloin pyhien aikana yhden nutun Etiopiaan. Sekin oli liian raskasta.
Silti, en millään haluaisi luopua tuosta pienestä rievusta. Se tuntuu toivosta luopumiselta.

julen

Hyvää joulua!

Ei paljon naurata

K.A.M.A.L.A. T.A.U.T.I!

Vitsit on vähissä kun lämpöä on heti aamusta päälle 38 astetta.

Ikävintä on tunnetusti yksin sairastaminen, eikä oloa ainakaan helpota se miten liukkaasti kelloa soittaneet Jehovan todistajat liukenivat paikalta oven avattuani...

Saa nähdä, josko sitten loppuviikosta jaksaisi keskittyäkin tähän kirjoittamiseen, tämä jääköön vain tilannekatsaukseski.

Blogitapaaminen

Viimeöistä kuumetta uhmaten (yleensä toki sairastan suosiolla kotona ja kaikessa hiljaisuudessa, mutta tätä ei vaan voinut jättää väliin) tarvoin tänään vähän ennen puoltapäivää bussipysäkille ja läksin kohti Simpukan toimistoa ja hartaasti odotettua blogitapaamista.

Vaikka olinkin tapaamisen outo lintu (koska meillä ei ole vielä edes yrittäminen alkanut), tunsin silti olevani lapsettomien joukkoon hyväksytty. Tai no niin, eihän kukaan nimenomaan hakeudu lapsettomaksi...

Tapaamisesta sai paljon kaivattua vertaistukea ja ymmärrystä tähän prosessiin jossa niin helposti tuntuu jäävänsä yksin.

Enköhän kirjoittele tästä aiheestan vielä tarkemminkin, mutta nyt on kyllä pakko rauhoittua sairastamaan.

Kiitos, kumarrus ja anteeksipyyntö teille kaikille jotka jaksoitte iltapäivän tunnit kuunnella rykimistäni!