Hermot, kestäkää, pliiiis

Unohdin sitten soittaa sinne lääkäriin.
En meinannu millään saada unta viime yönä, joten puoli neljältä turvauduin unilääkkeeseen. Sen voimin nukuinkin sitten klo 13:25 saakka! Eli nukuin omahoitajan soittoaikojen ohi...
Ei voi siis muuta kuin odottaa maanantaihin (ja laittaa sunnuntai-iltana herätyskello soimaan).

Eilen kävelyllä ollessa alkoi hirmuinen selkäsärky. Kotona sitten hoksasin, että nythän on dpo 14, ja jos luteaalivaihe on normaalin pituinen, pitää ottaa uudenuutukainen kuukuppi käyttöön lähipäivinä. Nappasin sitten kaksi 400mg ibumaxia nassuun ja käperryin sohvan nurkkaan kutimen kanssa.
Mutta, mutta, eihän tää tietenkään mee niinku Strömsössä; ei ensimmäistäkään vihalisua alaselässä tai -vatsassa koko perjantai-päivänä, kun normaalisti särky kestää kp 2-3 saakka. Ainakin rinnat on kipeät ja ilmaa vatsassa, josko tää kierto olis sittenkin loppumassa?

Tuumaustauko

Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?

Sekaisin se on omakin nuppi

Muutaman päivän ajan on tuntunut siltä, että haluanko oikeasti vielä lasta tähän meidän perhekuvioon? Oikeastaan nämä tunteet ajatukset ovat lähtöisin miehen muutaman päivän takaisesta käytöksestä.
Haluanko tehdä lasta tähän tilanteeseen, jossa vain toinen meistä on valmis?

Entä haluanko saada lapsen avioliiton ulkopuolella? Mies kun on sitä mieltä, että aikaisemmin sovittu 2014 kevät –aikataulu pitää, eikä häitä aikaisteta lapsien hankkimisen vuoksi. Periaatteessahan mulle ihan se ja sama syntyykö lapset avioliittoon vai sen ulkopuolelle, mutta silti viime aikoina on nostanut päätään tunne siitä, että haluaisin kuitenkin että meillä kaikilla olisi alusta asti sama sukunimi eikä mitään isyyden tunnustamisia tarvittaisi.

Ja mitä sitten tapahtuu, jos lasta on lääketieteen puolesta aivan pakko ruveta yrittämään nyt. Miltä tuntuu yrittää raskautta tietäen, että puoliso ei ole vielä valmis ottamaan sitä askelta?

Oikee, vasen, ylös, alas?

Ota tässä nyt sitten selvää Miehestä…
Toissailtana melkein kyyneleet silmissä sanoi, että ei nyt jaksa mun vauvapuheita, ja eilen sitten mietti että pitäiskö mun käydä hammastarkastuksessa kun raskaana ei oo hyvä paikkailla hampaita… MITÄ SE NYT OIKEIN HALUAA?

Ai niin

Eilisen päivityksen jälkeen tuntui siltä, kuin jotain olisi unohtunut.
Tänään kaupasta kotoutuessani muistin: ne tärkeimmät pelottavimmat sanat labralähetteessä: primarium sterilitas.

Pelottavaa, mutta eihän tämä mikään lopullinen tuomio ole, varsinkaan kun torstaina kuitenkin bongasin ovulaation… vai mitä?

Tell me, doctor

Vihdoinkin se tapahtui! Torstaina oli kauan odotettu vastaanottoaika omalääkäriasemallani, ja jälleen kerran olen äärettömän tyytyväinen siihen, että vaihdoin keväällä omalääkäriasemani ylikansoitetusta ja jatkuvasti ruuhkautuneesta Hervannan terveyskeskuksesta yksityissairaala Pihlajalinnaan, jolta Tampereen kaupunki ostaa omalääkäripalvelua.
Ei puhettakaan siitä ettei kesän aikana otettaisi vastaan ei-kiireellisiä tapauksia ja lääkärini sairastuttua yllättäen pääsin saman tien toisen lääkärin vastaanotolle heti saavuttuani, puoli tuntia etuajassa! Ihan luksusta!

Ennen muinoin oltiin kainompia
Kuva täältä

Lääkäri oli aivan ihanan symppis viis-kuuskymppinen setä, joka ensimmäisenä laatuaan otti huoleni mahdollisesta ovuloimattomuudesta toisissaan. Kyseli kaiken mahdollisen kiertohistoriaani liittyvän, teki yleisen lääkärintarkastuksen sekä sisätutkimuksen ja pisti lähetteen labraan verikokeisiin ja papaan.
Vaikka lähdinkin lääkäriin hakemaan lähetettä kunnalliselle gynekologille (mitä en saanut), en voi olla saamaani palveluun muuta kuin tyytyväinen! Tuntui siltä, että minusta oikeasti välitetään.
Ehdottomasti parasta oli se, että ravattuani saman asian tiimoilta kahden käden sormilla laskettavien lääkärien luona eri terveyskeskuksissa viimeisten puolentoista vuoden aikana, vihdoinkin tuntuu siltä, että huoleni on perusteltua, eikä minua ole sivuutettu ikäni perusteella luulotautisten joukkoon!

Kipitin suoraan lääkäriltä labraan (ainakin melkein, kaksi ja puoli tuntia piti odotella papaan varattua aikaa), jätin jälkeeni kuusi kanyylia verta ja yhden irtosolunäytteen. Tulokset valmistuvat kahdessa viikossa, eli vielä reilu viikko jännäilyä ja epävarman murehtimista.

Voi, kun Mieskin osaisi jännittää kanssani. Sanoisi, että kaikesta selvitään oli tulos mikä hyvänsä, eikä vain toteaisi yliolan että ”todennäkösesti kaikki on kunnossa”. Jumalauta.

5+1

Ei suinkaan raskauviikkoja, vaan Miehen kanssa yhdessäolon vuosia ja päivä <3


Eilen juhlittiin viidettä vuosipäivää, tosin aika eri tavalla kuin olin suunnitellut; mulle iski flunssanpoikanen päälle toissyönä joten sen sijaan että oltaisiin menty leffaan ja syömään ja maisteltu kuoharia parvekkeella Miehen työpäivän jälkeen, jäätiin kotiin pötkötteleen ja syömään kebabit.
No, kyllähän se kuohari säilyy otollisemoaankin päivään.


En sitten viitsinyt ottaa sitä ehkäisyasiaa puheeksi eilen, kun Mies oli selvästi väsynyt. Sanoi, ettei ollut saanut nukutuksi yöllä ja oli muutenkin aika vaitonainen koko päivän. Voi, kun tietäisinkin mitä se on pohtunut!


Torstaina lääkäriin kierron pituuden ja epäsäännöllisyyden vuoksi, ja viimeistään torstai-ehtoona aion ottaa asian kotosalla puheeksi. Minä lähden torstai-iltana maalaismaisemiin rentoutumaan muutamaksi päiväksi, niin saa ukkeli rauhassa pohtia vielä ainakin viikon. Blogin päivittämiseenkin saattaa tulla pitkän viikonlopun mittainen tauko, kun Bloggeria ei saa vielä windows-puhelimiin...