Puheesta ja sen puutteesta

Blogi on tarjonnut oivan kanavan omien tuntojen ja ajatusten purkamiselle, erityisesti vauvakuumeeseen liittyen.
Mutta eihän se voi täysin korvata kasvotusten sen toisen asianomaisen henkilön kanssa keskustelemista. Kirjoittamisesta huolimatta huomaan miettiväni varsinkin ylihuomista siemennesteanayysiä: menneinä  viikkoina kysyin Mieheltä lähes päivittäin joko aika klinikalle on varattu, ja nyt kyselen yksityiskohtia näytteenantoajasta. "Tapaatko lääkärinkin, moneltako aika on, mitä ohjeita annettiin, koska saadaan tulokset", ym.
Ja vastaukseski saan useimmiten turhautuneen tuhahduksen ("Nainen!"). No mutta kun haluan tietää! 

Kaipaan tunnetta siitä, että olemme tässä veneessä yhdessä, kun nykytilanne on se, että minä käyn itsekseni lääkärisedällä ja Mies käy itsekseen klinikalla. Ota minut osalliseksi!

Mitäs jos?

Pikkuhiljaa toivon rinnalle on kasvanut pelko.
Pelko siitä, mitä tapahtuu jos sen plussan joskus saa pyydystettyä; olenko sittenkään valmis, onko Mies valmis, päättyykö raskaus ennen aikojaan, miten perheeni suhtautuu, menetänkö ystäväni?
Vahvimpana on kuitenkin pelko siitä, että menettäisin blogimaailman kautta saamani vertaistuen. Monet blogisiskot kun ovat kanssani enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa, odotuksen odotuksessa ja monet läpikäyvät lapsettomuushoitoja. Pelkään, että jos jonain kauniina päivänä näenkin luiskassa kaksi viivaa yhden sijaan ja huomaan vatsani pyöristyvän muusta syystä kuin hyvästä ruokahalusta menetän yhteyden vielä plussaamattomiin lapsettomuuden ja pitkän yrityksen kanssa kamppaileviin virtuaalilukijoihin ja -tukijoihin.

Pelkään omaa reaktiotani blogimaailman plussauutisia.

Pelkään jääväni yksin.

Kovemmat tropit

Flunssa pitää tätä tarhantätiä kovasti otteessaan, muuttaa muotoaan muttei hellitä.

Lapsuuteni lemppariponi, Histamiini.
Kuva täältä

Kova kurkkukipu on vaihtunut ikävämpään limaisuuteen ja jatkuvaan väsymykseen, joten hain tänään lisää sairaslomaa.
Omalääkärin ajat olivat kaikki menneet, kun soitin omahoitajalleni 20 minuuttia aamun puhelinajan alkamisen jälkeen. Pääsin siis taas näkemään sitä mukavaa lääkärisetää.

Antihistamiinireseptiä kirjoitellessaan lääkäri kysyi "Ethän ole raskaana?"
"En ole."

Tuntui pahalta.

Eihän se sitä kettuuttaan kysynyt, vaan varmistaakseen lääkkeen sopivuuden.

Mutta silti, tuntui pahalta...

Olisihan se pitänyt arvata...

Flunssa. 

Kurkkukipu, nivel- ja lihassärky, väsymys, ruokahaluttomuus.
Kaikki edellämainitut ovat olleet horjumattomina kumppaneinani viime päivien ajan.
Kurkkukipu vaivasi jo keskiviikkoaamuna ja iltaan mennessä olotila olikin jo niin rapsakka että torstai alkoi terkkarikäynnillä.

Olen siis pötkötellyt sairaslomalla torstain ja perjantain. Tänään olo on jo huomattavan paljon parempi, toivottavasti maanantaina pääsisin taas töihin. Ja ihastelemaan ensilunta lähietäisyydeltä ikkunasta tiirailun sijaan.

Viivikin tietää, että kotona hengailijan vastustuskyky on heikossa hapessa.
Työttömänä olen aina ollut paljon vähemmän kipeänä kuin töissä tai opiskellessa

 Olisi pitänyt muistaa tai vähintäänkin arvata, että lasten kanssa pörrätessä räkätaudin saaminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus...

Ensimmäinen tarhapäivä

Huh, miten se päivä kulukin nopeesti pienten kanssa puuhatessa!
Yhtäkkiä kello olikin jo kolme ja iltapäivän uloslähdön aika!

Ihania on kyllä kaikki hoidokit.
Vaippaikäiset vasta sanan kerraallaan puhuvat vielä vähän ujostelevat (syliin piti silti päästä, eläinkirjaa lukea, ja sain pukea ulkovaatteet päälle ja antaa kyytiä keinussa) ja isommat 3-5-vuotiaat kokeilevat rajojaan.

Niin, ja olen haluttua seuraa hiekkalaatikolla hiekkakakkujen ja -linnojen teossa.

Oih <3

Klinikan vaihto

Ihan liian aikaisin iloitsin siitä, että Mies sai vihdoinkin varattua ajan siemennesteanalyysiä varten;
Ava-klinikan kun piti ottaa meihin yhteyttä piakkoin ajanvarauksen tekemisen jälkeen, mutta eipä ole kuulunut mitään näiden kuluneiden kahden viikon aikana. Joten päätettiin vaihtaa klinikkaa. Eli maanantaina soitellaan Ovumiaan. Se onkin muutenkin vähän kätevämpi vaihtoehto, koska tästä viikosta alkaen Ovumiaan saa myös ilta-aikoja. Ei tarvitse siis varailla aikaa ihan vallan työaikojen ehdoilla.

Vähän kyllä kummastuttaa tuo Avan hiljaisuus, onkohan muilla vastaavia kokemuksia? Ava on kuitenkin se klinikka, jota julkisen lääkärini suositteli...

Viimeisiä viedään

Huomenna on edessä paluu kotiin.
Ei kyllä yhtään hotsittais palata kaupungin vilinään, mutta pakkohan se on.
Nämä muutaman kerran vuodessa vietettävät maaseutuviikot aina vain vahvistavat sitä toivetta ja halua päästä vielä joskus asumaan maalle, niin että lähin naapuri ei ole näköetäisyydellä! Mutta voi, Mies on niin perin kaupunkilainen. Eksyy, jos en lähde kaveriksi metsään lähipusikkoon.

Maanantaina alkaa uusi arki tarhantätinä. Jee ja hui!