Lääkäreitä

Eilen kävin tk-lääkärillä juttelemassa ahdistuksesta ja paniikkioireista sekä hoitojen ja työni yhteensopimattomuudesta. Luonnollisesti lääkäri oli noin 6. kuulla raskaana. Sain lähetteen depressiohoitajalle elämänvaihekriisin nojalla ja sairaslomaa tämän viikon. Esimiehen kanssa juttelin maanantaina, että rukataan vähän työvuorojani kevyempään suuntaan, jotta jaksaisin olla vielä sairasloman jälkeen jäljellä olevat pari viikkoa töissä.

Tämän kierron seurantaultra oli tänä aamuna. Kohdun limakalvo on viimein saatu kasvamaan tavoitellun vahvuiseksi: 7,5mm! Folleja oli yksi, 19mm oikeassa munasarjassa. Tänään pistelen pregnylin ja sitten ruvetaan taas kyttäämään oireita.
Lääkäri katseli kalenteria ja totesi, että jos tästä kierrosta ei tärppää niin ennen joulun sulkua kerittäisiin tekemään vielä yksi ovulaation induktio ja vuodenvaihteen jälkeen siirryttäisiin inseminaatioon.

Toivottavasti nyt on onni myötä, en olisi vielä valmis inssiin.

Baby steps

No huhhuh, olipa aikamoinen ilta  yö.
Istuttiin puhumassa jonnekin puoli neljään asti. No okei, suurin osa ajasta meni siihen että allekirjoittanut vollotti ja pyyhki räkäistä nokkaansa.
Mutta silti, saatiinpahan puhuttua.

Oon aikalailla satavarma siitä, että Miestä vaivaa jonkin asteinen masennus/uupumus. Mies itse sanoo, että juuri väsymyksensä takia mun aikaisemmat keskusteluyritykseni on kariutuneet; ”mitä se puhuminen hyödyttää, jos ei jaksa vielä hankkia lapsia.”
No, ymmärsipä nyt ainakin sen, että tarttui toimeen tai ei, toimiva parisuhde edellyttää asioista keskustelemista.

Mies tuntuu myös vihdostaviimein saaneen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näin raastava vauvakuume tuntuu.
Kun ei se ole enää ”vain” vauvakuumetta, vaan mielettömän voimakas tarve saada lapsia/olla äiti. Kehtaan jopa sanoa, että se on yksi ihmisen perustarpeista.
Mielestäni tarve saada lapsia/olla vanhempi kuuluu Maslow’n tarvehierarkiassa Sosiaalisuuden tarpeisiin. Pykälän englanninkielinen nimi on paljon kuvaavampi Love/Belonging.

Maslow'n tarvehierarkia
Kuva täältä

Kommunikaation puute on noussut vuosien varrella useaan otteeseen esille, ja nyt ensimmäistä kertaa Mies on valmis tekemään asian eteen jotain; alkaen heti, ryhdymme keskustelemaan rauhallisesti niistä asioista, jotka meitä hiertävät ja mietityttävät.
Saa nähdä tuleeko tästä käytännössä yhtään mitään, mutta ainakin nyt yritetään ja aktiivisesti pyritään parantamaan parisuhdettamme.
Seuraava vaihtoehto on mielestäni pariterapia. Parempi hankkia ammattiapua kommunikaatio-ongelmiin ennaltaehkäisevästi. Ja sanon ”ennaltaehkäisevästi”, koska mitään varsinaista vahinkoa ei ole vielä tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan fiilis on luottavainen; pikku askelin eteen päin ja nokka kohti tulevaa 

Tuumaustauko

Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?

Oikeus saada lapsia?

Joitakin viikkoja minua on mietityttänyt se, onko minulla oikeus hankkia/saada lapsi tai lapsia. Ei siis meillä pariskuntana, vaan minulla mielenterveyspotilaana.

Sairastan tasaisin väliajoin (3-5 vuoden) välein uusiutuvaa masennusta, ennen tämän vuoden kevättä diagnoosilla ”tarkemmin määrittelemätön masennus” joka keväällä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi pääsyn myötä muuttui diagnoosiksi ”keskivaikea masennus”.

Maaliskuussa kelkkaan hyppäsi mukaan paniikkihäiriö, kun sain (onneksi lääkäriasemalla ollessani) ensimmäisen ja tähän mennessä pahimman paniikkikohtaukseni; niin pahan, että lääkärit ja sairaanhoitajatkin luulivat sitä sydänkohtaukseksi ja jouduin sydänfilmiin, verikokeisiin ja keuhkojen röntgenkuvaukseen. Se kohtauksen mukanaan tuoma kuolemanpelko oli jotain niin kamalaa, etten edes yritä kuivailla sitä…

Tarkoitus olisi päästä tarkemmin tutustumaan omiin diagnooseihin ja eri lääkärien lausuntoihin. Kunhan vaan joku viisaampi kertoisi mistä saan käsiini omat potilastietoni!

Kuva täältä

Olen joutunut huomaamaan, kuinka valitettavan harvat ihmiset osaavat suhtautua masennukseen sinä mitä se on, sairautena. Myönnettävä on, että itsekin kuuluin heihin ennen diagnoosin saamista. Tieto siitä, että suurin osa kanssaihmisistä ei ymmärrä masennuksen olevan aivan oikea sairaus, aivan yhtä vakavasti otettava kuin mikä hyvänsä somaattinenkin elämään voimakkaasi vaikuttava pitkäaikaissairaus, on saanut minut häpeämään sairauttani, ja valikoimaan hyvin huolella ne, joille sairaudesta ja sen vakavuudesta kerron.

Tämä on tuonut erityisesti viimeisen vuoden aikana epämukavia tilanteita elämääni, kun olen vuosi sitten ammattiin valmistuttuani ollut käytännössä koko ajan työttömänä ja sairaslomalla masennukseni vuoksi. Tuntuu siltä, että tätä vuotta poissa opiskelu- ja työelämästä paheksutaan, kun taas lukion jälkeistä välivuotta pidettiin täysin normaalina.

Vaikka lukion jälkeen pitämäni välivuosi meni myös masennusta vastaa kamppaillessa, vieläpä kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin kulunut vuosi. 

Siitä huolimatta, että sekä psykologini että psykiatrini kannustavat minua perheenperustamistoiveessani/yrityksessäni, on johonkin mieleni sopukkaan pesiytynyt pienoinen epäilys siitä, miten muut ihmiset näkevät asian: siis ajatteleekohan joku, etten mielenterveyshistoriani vuoksi ole sopiva vanhemmaksi?

Tämän orastavan epäilyksen vuoksi koen vaikeaksi puhua (edes kaikkein läheisimmille) ihmisille masennuksestani ja ajatuksistani, pelkään että he vain niiden pohjalta tuomitsevat minut epäsopivaksi vanhemmaksi, vaikka sairauttani hoidetaan aktiivisesti.

Tällä haavaa sairauteni on hyvin hallinnassa; lääkitys on kohdallaan, tapaan psykiatriani tasaisin väliajoin (käytännössä niin usein kuin koen tarpeelliseksi, mistä olen hyvin kiitollinen), mielialani ja toimintakykyni on parantunut huomattavan paljon kuluneiden kolmen ja puolen kuukauden aktiivisen hoitojakson aikana, ja tunnen taas oloni pääasiallisesti hyväksi. Välillä on huonompia päiviä, mutta kenelläpä ei?

Ja suurin mieltäni askarruttavista kysymyksistä:

kun suurin mielialaani vaikuttava tekijä viime kuukausina on ollut (aiheellinen) epäilys omasta hedelmällisyydestä ja huoli lapsettomuudesta (unohtamatta mieletöntä lapsenkaipuuta), onko minulla oikeus hankkiutua raskaaksi ”vain” koska en koe olevani kokonainen ilman omaa lasta?