Joulun jälkeen

Reissu meni koko ajan enemmän tai vähemmän pahoinvoiden, erityisesti kotimatka. Aallot keinuttivat kovasti.

Joulu meni oikein mukavasti, syötiin ja köllöteltiin. Lahjoja tuli vallan maltillinen määrä (joinan vuosina lahjaröykkiöiden sijoittaminen on päässyt muodostumaan ongelmaksi kotiin palattuamme) ja olipa pukki paketoinut muutaman vauvanvaatteenkin.

Viime viikko tuntuu olleen pahoinvoinnin huippu, viikonlopun jälkeen olo on parantunut huimasti, vaikka ällötys ja väsymys ovat edelleen päivittäisiä kumppaneitani.

Pää lyö jatkuvasti tyhjää, unohdan jatkuvasti laittaa roskat roskiin tai en löydä yöpöydälle laskemaani puhelinta, yms. Tästä syystä myös blogin päivittäminen on näin paremmankin olon aikana jäänyt vähiin: en oikein tiedä mistä kirjoittaisin kun arkisimmatkin asiat unohtuvat jatkuvasti. Toivottavasti tämäkin pian helpottaa, kirjoittaisin niin mielelläni mm. siitä taannoisesta neuvolakäynnistä.

Maanantaina ensimmäinen sikiöseulonta, seerumi. Nt-ultraa pitää odottaa vielä kaksi viikkoa.

Alkuraskauden ultra

Viime yö meni lähes kokonaan jännittäessä aamupäiväistä ultraa, ja sairaalalle menevää bussia odotellessani sain oikein mojovan paniikkikohtauksen. Olin lähes varma, että ultrassa ei olisi hyviä uutisia. Puolen tunnin bussimatka pahoinvointeineen tuntui lähinnä kidutukselta.
Mies tuli töistä sairaalaan ja jutustelimme hermosuneesti odottaessamme jälleen kerran myöhässä olevaa lääkäriä. Sama tyyppi kuin viimeisessä follikkeli-ultrassa, silloinkin yli puoli tuntia myöhässä.
Lopulta tuli meidän vuoromme. Riisuuduin ja kapusin tutkimuspöydälle. Jännitti ja hermostutti.
Mutta voi, sitä mieltöntä helpotusta kun syke löytyi heti! Lääkäri käänsi ultraäänilaitteen monitorin minuun päin ja kertoi mitä kuvassa näkyy. Siellä se kölli pää alaspäin, meidän pikku-jössikkä.
Kokonaiset 10,4mm silkkaa onnea.

5+4

Kuudennen raskausviikon puoliväli. Miten on mahdollista, että minä, joka kuvittelin lapsettomuushoitojen oleva erottamaton osa elämääni vielä ainakin puoli vuotta, olen toisella kuula raskaana?
Toissaviikkoinen onni on saanut seurakseen joitakin huolia: entä jos raskaus meneekin kesken? Mitä jos se onkin jo mennyt kesken mutta onkin keskeytynyt keskenmeno? Entä tuulimuna tai rypäleraskaus? 
Hiljalleen helpottava pahoinvointi ja väsymyskin ovat omiaan huolten herättämisessä: onko helpompi olo merkki uhkaavasta keskenmenosta?
Oireita on toki edelleen runsaasti. Lonkkia särkee (erityisesti jos olen kävellyt pidempiä pätkiä), olen kovin hajuherkkä (eilen saapunut uusi jääkaappipakastin haisee kamalalta ja Lidlin paistopiste löyhkää jo kauas oksennukselta ja härskiltä rasvalta), rinnat kasvavat kohisten ja niitä kuumottaa ja kihelmöi (viimeisestä palkasta aion ostaa joustavat liivit). Kärsin normaalistikin alhaisen verenpaineen vuoksi herkästi huimaamisesta, mutta nyt huippailut alkavat menemään jo naurettavuuksiin.Ruoka ei maita mutta silti on jatkuvasti nälkä. Ainoat ruoat joita oikeasti haluan syödä, ovat kylmät klementiinit ja näkkileipä.

Salailu on vaikeaa, haluaisin niin kovasti kertoa äidille. Vielä pitäisi malttaa noin seitsemän pitkää viikkoa.

Kai se on pakko uskoa

Raskaana 2-3. Tarkemmin sanottuna 4+5. Huhhui! Enpä olisi viime keväänä uskonut, että tärppää jo neljännestä hoitokierrosta.

Hyvä näin, sillä emme olisi olleet vielä valmiita tammikuuksi suunniteltuun inseminaatioon.

Hurjan vaikeaa olla kertomatta kaikille, mutta kunnioitan Miehen toivetta hiljaisuudesta raskausviikolle 12 saakka. Kerroin tosin heti testin tehtyäni ystävälle joka on itse raskaana n. rv22 ja muutama ystävä lukee tätä blogia, joten yhden käden sormilla laskettava joukko ystäviäni tietää raskaudesta.

Erityisen vaikeaa oli olla kertomatta äidille, kun pari tuntia positiivisen testin tekemisestä lähdin vanhempieni luo paketoimaan joululahjapaketteja viipurilaisille lapsille.

Miten ihmeessä maltan olla hiljaa vielä kaksi kuukautta?

Suurentunut keskenmenoriski ei huoleta ollenkaan, olen vain onnellinen. 

Dpo 8

Liekö silkkaa mielikuvituksen tuotetta, mutta huomaan itsessäni raskauden oireita vaikka kuinka ja paljon. Mielikuvituksen lisäksi nämähän voi pistää Pregnylin piikkiin, mutta en oikein usko. Tänään pitäisi kuitenkin olla viimeiinen päivä kun Pregnyl voi aiheuttaa väärän positiivisen testituloksen, joten piikittelyn vuoksi kehossa olevan hcg:n määrän pitäisi olla jo hyvin alhainen.

Huomenna on siis ensimmäinen päivä kun voi tehdä raskaustestin ilman pelkoa väärästä positiivisesta. Väärän negatiivisen mahdollisuushan on edelleen olemassa ja olenkin viime päivinä muuttanut mieltäni huomisesta testaamisesta lukemattomia kertoja. Tänään tuntuu siltä, että testaan huomenna ensimmäisen kerran. Vaikka kahdesti, jos haluan, lisää testejä on kuitenkin postissa ja saapumassa huomenna. Oli huominen tulos mikä hyvänsä, testaan vielä ainakin perjantaina ja sunnuntaina kun on dpo 14 eli virallinen testipäivä. 

Vaikka kuinka yritän hillitä itseni, huomaan vähän väliä mielikuvituksen laukkaavan jo varhaisultrassa ja vauvamahanmentävissä neuleissa joita voisi tehdä talvea ja kevättä varten. Asiaa ei yhtään helpota se, että vietin tänäänkin suurimman osan työpävästä lajitellen lastenvaatteita.

Sinne meni

Tämä oli hyvä päivä.

Kunnes vilkaisin lukio-aikaisen minua kaksi viikkoa vanhemman kaverini blogia.

Raskaana. Taas. Kolmas lapsi.

Haluaisin itkeä, mutta kyyneleet eivät tule.

Alkoholinkäytöstä

Myöhään eilisiltana TV5 näytti brittiläisen dokumentin Raskaana humalassa (Pissed and pregnant). Olisi pitänyt jättää katsomatta...

Dokumentin mukaan jopa 61% raskaana olevista brittiäideistä juo raskauden aikana alkoholia ja jopa 30% ei vähennä eikä lopeta alkoholin juomista raskaaksi tultuaan.
WHO:n arvion mukaan Isossa-Britanniassa syntyy vuosittain noin 7000 FAS-lasta (Fetal Alcoholic Syndrome)! Vertailun vuoksi kerrottakoon, että TAYS:ssa syntyy vuosittain 8000 lasta.

Toinen hälyttävä dokumentissa haastatelluista naisita tekemäni huomio oli se, miten moni sai tietää/huomasi olevansa raskaana vasta neljännellä kuulla tai sen jälkeen. Miten voi olla niin pitkään huomaamatta?! Eikö oma (tai muiden) järki sano mitään, ennenkuin raskaus alkaa jo näkyä?

Eivätkä viranomaiset uskalla puuttua peliin edes sen vertaa että valistaisivat alkoholinkäytön vaaroista, koska "paasaamisesta äidille syntyvä stressi voi olla sikiölle alkoholia haitallisempaa"!



Voi luoja...

Mitäs tämä oikein on?

Jo kolmatta viikkoa olen kärsinyt vatsan turvotuksesta (en siis mistään hennosta pikku nipistelystä, vaan yhtäkkiä vatsa muuttui kivikovaksi ja niin suureksi, että oli pakko ostaa kaksi kokoa normaalia isommat housut, jotka on silti hiukan pinkeät), vetämättömyydestä ja kamalasta makeanhimosta, iltaisin ilmestyvää närästystä unohtamatta. Koskaan aikaisemmin en ole viimeksi mainitusta vaivasta kärsinyt, ja olenkin ihmetellyt vaivan englanninkielistä nimeä heartburn, mutta siltähän se tuntuu: haluaisin tunkea solisluiden tietämille, siis sinne sisäpuolelle, kourallisen jääpaloja ja juoda litran maustamatonta jogurttia perään. Tänä aamuna aamupäivänä joukon jatkoksi liityi huono/oksettava olo.

Herää kysymys, ovatko nämä niitä kuuluja raskauden ensioireita?!

Pitänee odottaa malttamattomana huomis-aamuun, ja heti herättyäni vilistää puuterihuoneeseen pissimään tikulle.

HUI! Mutta hyvällä tavalla

Tell me what you want, what you really, really want

Tänään on pyöriny päässä Spaissareiden Wannabe, kun lukasin uutisen niiden uudesta ”paluusta”. Ja tuntuu siltä, että en pääse oikein selville siitä mitä ihmiset todella haluaa ja tahtoo ja se risoo.

Olen tähän asti kuvitellut, että jos joku kaveri plussaa ennen mua, osaan suhtautua asiaan vain ja ainoastaan positiivisesti ja iloisesti. Mutta, mutta… ei se olekaan niin. Vaikka kuinka haluaisin olla vain positiivinen ja kannustava, tuntuu silti hankalalta ja epäreilulta se, että se plussa tulee jollekkin, joka ei ole sitä suunnitellut ja yrittänyt…
Vaikkei meilläkään ole vielä varsinainen yrittäminen alkanut, eikä sataprosenttista varmuutta ole siitä, että meillä plussa joudutaan odotteleen pidempään ja turvautuun apukeinoihin, tuntuu niin väärältä se, että joku muu lähipiirissä saa plussan vahingossa.

Toinen asia mikä on risonu viime päivinä on se, että Mies on niin hiljaa tästä vauva-hommasta. Jutellaanhan me esimerkiksi nimistä ja kasvatusmetodeista ynnä muusta, muttei siitä varsinaisesta yrittämisestä ja siitä koska se päästään aloittamaan. Olen kyllä sanonut että toiveeni on että Heinäkuussa aloitettais yrittäminen, että Mies saa alkukesän aikaa ajatella asian halki poikki ja pinoon ilman että mä tuon asiaa esille ja ”hoputan”, että Mies saa rauhassa sulatella tietoa siitä että yrittäminen on aloitettava nyt ja viimeistään kohta. Mutta odottamattoman ”lyhyt” (kp67) kierto pisti mut ajattelemaan, että mitä jos heinäkuussa aloittaminen tarkoittaakin sitä, että yrittäminen alkaa tässä kierrossa jo ensi viikolla (tänään kp7)? Kai sitä on vaan pakko ottaa asia tänään puheeksi ja sanoa, että en jaksa enää odottaa.