Vuosia

Tiistaina  tulee kuluneeksi kuusi vuotta ensimmäisistä treffeistä Miehen kanssa. Vuosipäivän kunniaksi vein Miehen eilen Särkänniemeen (koska työviikolla ei jaksa ja ensi viikonloppuna mökkeilen). 
Sitä tuntee itsensä oikein rohkeaksi ja hurjaksi kun lähtee Miehen kanssa huvipuistoon, kun sellaisetkin laitteet joita olen rakastanut tarhalaisesta asti ovat vetävät Miehen vakavaksi. Ja minulle tulee tosiaan paha olo jo tavallisessa keinussa. Oikeastaan jo kun katson jonkun muun keinumista...
Koiramäestä nautimme molemmat kovasti, minun sydämeni sulattivat koiranpennut ja kaksiviikkoinen kyytönvasikka ja Miehen mikropossut.

Riitelemisen jalo taito

Lukioaikana sitä kuuli monestakin suusta, ettei suhde ole mikään vakavasti otettava parisuhde ellei siinä riidellä. Enkä nyt tarkoita mitään pikkukinoja, vaan sellaisia riitoja joiden vuoksi päätetään erota (ja palataan yhteen viimeistään seuraavana päivänä).

Ihmetytti silloin, ja ihmetyttää edelleen.

Miehen kanssa riiteleminen on lähestulkoon mahdotonta. Ei sillä että en olisi yrittänyt, muttakun se rontti ei suostu riitelemään takaisin! Tai siis en edes haluaisi riidellä, vaan puhua siitä, minkä takia olen vihainen tai loukkaantunut (useimmiten molempia). Mutta kun se ei vastaa! Tai vastaa, mutta lausuu latteuksia, joilla ei ole mitään merkitystä. Tai jos sanookin jotain joka oikeasti liittyy asiaan, eikä koitan vaan lepytellä, niin ei yhtään ajattele ensin ajatustensa asettelua ja sanoo loppujen lopuksi aivan päinvastoin kuin mitä tarkoittaa!

Ja sitten kärähtää.

Esim. tänään kun menin kyselemään että pitäisikö sitä kihlasormusta ruveta ihan oikeasti etsimään kun ei siitä netti-metsästyksestä tultu hullua hurskaammiksi, ja naimisiinkin pitäisi mennä alle vuoden päästä. Sain vastaukseksi että "Saa nähdä saatko sormusta ollenkaan. Pitäskö vähän tarkistaa tärkeysjärjestystä, tässä ollaan tonttikaupoilla?"

Voihan h-e-l-v-e-t-t-i.

Siitä syntyi hyytävän hiljainen kauppareissu.

Kotimatkalla, autohallin hissiä odotellessa kysyi olenko vihainen. No totta helvetissä olen. Hyvin hillityllä tavalla ilmaisin mielipiteeni siitä, olisiko sormuskaupoille lähtemiseen pitänyt pystyä valmistautumaan ja varautumaan, häiden ajankohta on kuitenkin ollut tiedossa jo puolitoista vuotta. "Muminaa, muminaa, no kyllä sä sen sormusken saat."

Asia ei ole mielestäni tällä käsitelty. 

Ja nyt se on vihainen siitä, että minä olen vihainen. Lähti kalaan. Good riddance, sanon minä.

Onko muka jotenkin liikaa vaadittu, että myös ne epämukavat keskustelut oikeasti käydään, eikä vaan paeta paikalta?

Aikataulullinen edistys

Minulle tyypilliseen tapaan alkaa näyttää siltä, ettei kolmen pävän saikku riitä. Taaskaan. Lämpöä en ole jaksanut mittailla eilen enkä tänään, mutta pienetkin lämmön muutokset tuntuvat kyllä aika väsyttävällä tavalla. Joulukuussa alkanut räkäisyys taukosi ensimmäisiksi tautipäiviksi vain palatakseen eilisiltana moninkertaisesti kamalampana. Tyypillinen korvasärkykin alkoi viime yönä ja piti unen loitolla useamman tunnin ajan.
Tyypillistä minua olla kipeänä a)vapaapäivinä ja b)kun olisi valmistujaiset, syntymäpäivät tjms!


Olen nyt tasan viikon ajan testannut ovista, tuloksena vain tyylipuhtaita negoja. Kunnes sitten tänään! Testiliuskan toinen pää uiskeneteli edelleen siellä missä sen kuuluu uiskennella ja minä laskin sekunteja.
Kahdenkymmenen sekunnin tienoilla testiviiva vahvistui yhtä tummaksi kontrolliviivan kanssa! Ensin olin innoissani, vihdoinkin ovisplussa! Mutta sitten. Ei, ei vielä! Mä en ole valmis vielä! Sitten se olikin jo kadonnut, hyvissä ajoin ennen uittoajan loppumista. Ei edes pienenpientä viivanpaikkaa, roskishaamua en edes uskalla mennä tonkimaan.
Mutta mitä ihmettä oikein pelästyin? Eihän se ovisplussa mitään tarkoita! Sehän voi olla PCOS:lle ilmeisen tyypillinen väärä positiivinen, ja follikkeli voi hormonihuipusta huolimatta jäädä puhkeamatta. Ja eihän me olla vielä(kään, v*ttu) yrittämässä kaiken maailman plussiata huolimatta.

Yrittämisestä puheen ollen, yrityksen aloittamisen "ajankohta" on vihdoin saatu sovittua molempia  tyydyttävällä tavalla. No, vähintään siedettävällä...

Yritys alkaa -15kg päästä!
Ehtona tosin on, että niiden viidentoista kilon pitää olla läskiä. Siitä luulisi olevan helppoa pitää kiinni, tästä jos saa lihasmassan vähenemään niin on kyllä ihmeteltävä.

Kun vihdoin sain Miehen puhumaan järkevästi ja rauhallisesti koko lapsi-asiasta, vaikuttaa siltä, että ainut asia joka hänen mielestään enään on esteenä on painostani johtuvat raskausenaikaiset terveysriskit. Sekä äidin että lapsen.

Vaikka Mies aivan oikeassa onkin, niin ihmetyttää että mistäköhän se on käsityksensä terveysriskeistä saanut. Kun kysyttäessä myönsi, ettei ole vieläkään perehtyny siihen mikä PCOS on ja miten se vaikuttaa raskaaksi tulemiseen sekä raskaana pysymiseen ja olemiseen.
Lupasi sitten lukea kaiken luotettavan tiedon mitä luettavaksi osoitan.

Mutta ihan mahtavaa, -15kg! Tottahan toki tarkotus on jatkaa painonpudotusta vielä tuosta eteenpäinkin, mutta yritys alkaa tämän rajan rikkouduttua.
Töitä on tämän jälkeen enään kolme viikkoa jäljellä minkä jälkeen pääsenkin kunnolla paneutumaan laihisurakkaan. Tällä hetkellä kun suurin osa päivän aterioista on työtoverien valmistamia, ja niistähän ei rasvaa ja sokeria uuvu! Eikä sekä fyysisesti että henkisesti raskaan työpäivän jälkeen oikein jaksa lähteä salille ja jos jaksaakin, niin painot  monta kymmentä kiloa pienemmän ikuin vapaapäivien aamuina. 

Pian alkaa siis täydellinen kuntoremontti!

Pamahtava paluu

Kp 250 ja paluu blogimaailmaan.

Tänään oli se hartaasti odotettu (stressaamisesta puhumattakaan) Lapsettimuus- ja hormonipolin ensikäynti.

Peli oli selvä hyvin pian: PCOS. Ihan niinkuin olen koittanut jo siitä ensimmäisestä kaksi vuotta sitten olleesta PCOS-epäilystä saakka koittanut eri lääkäreille tolkuttaa, että ultrattasiin nyt ne munarajat kun epäilykseen on selvästi aihetta. Saattopi hiukan ketuttaa.

Lääkäri oli mielettömän helläkätinen ja heti vilkaistuaan monitoria itsekseen näytti minullekin, miltä munasarjani (ei aavistustakaan kumpi) näyttää. Hetkisen kerkisin itsekseni hätiköidä että "eihän tossa näy yhtään mitään!" olisi vaan kannattanut taas malttaa kuunnella rauhassa... Olihan siihen kuvan suttuisuuteen syykin; koska mikään ei voi ikinä mennä oppikirjan mukaan, ei meikäläisen munasarjoissa näkynyt niitä paljonpuhuttuja helminauhoja. Ehei, eihän siinä näkynyt varsinaista munasarjaa ollenkaan, vaan kymmeniä ja taas kymmeniä pienenpieniä munarakkuloita! Niin että ei mikään ihme jos välillä maha turpoaa kivikovaksi palluraksi!

Oppikirjasta pitää toki poiketa toisenkin kerran: kiertohistoriani ja painon nousun ajankohdan huomioon ottaen, on ylipaino todennäköisemmin seurausta PCOS:stä kuin sen "puhkeamiseen" vaikuttanut tekijä.

PCOS ja äitini lisääntymishistoria nostavat keskenmenoriskiä jonkin verran, mutta sitä en aio murehtia vielä.


Sotasuunnitelma on nyt sitten seuraava:

• painonpudotus, hormonivasteen kannalta pudotettavaa viitisen kiloa, yleisterveydellisesti useita kymmeniä (projekti on jo käynnissä, kuntosali on uusi ystävämme)
• Primolutia kp 1-10 seuraavan parin-kolmen kuukauden ajan
• heti kun saadaan Primolutilla kuukautiset aikaiseksi, otetaan alkukierron labroja + sokerit, kolesterolit, yms. kp 2-5
• labrojen valmistuttua tulee postissa lisäohjeita lääkäriltä
• ellei ovulaatiota tapahdu pelkkää Primolutia otettaessa, otetaan mukaan Clomifen

Fiilis on jotenkin mielettömän rauhallinen ja luottavainen. Ollaan lääkärin kanssa samoilla linjoilla siinä, että tehdään kaikki ihan rauhassa ja hätiköimättä ja kokeillaan yksinkertaisimpia keinoja ensin (olisin saanut clomit mukaan pakettiin heti, jos tuntisin niin suurta tarvetta kiirehtiä).

Tuntuu siltä, että Mieskin on tänään päässyt jotenkin sopuun sen asian kanssa, että yrittäminen olisi aloitettava piakkoin.

Jostain on saapunut tyyneys.

Ruoanlaitto

Miten helvetissä voi olla mahdollista lähes kuuden yhteisen vuoden jälkeen, ettei Mies vieläkään osaa laittaa sellaista ruokaa josta pidän?!
Alkuvuosina kun pyysin miestä laittamaan ruokaa, sain poikkeuksetta eteeni uunissa käytettyä bulkkia (ranskanperunoita, kalapuikkoja, pakastepitsoja ym) oikean ruoan sijaan. Paistinpannu ja kattilat lähes huusivat käyttämättömyyttään.
Nyt, kun olen melkein saanut taottua Miehen kalloon etten pidä pakasteista ja eineksistä, saan eteeni hurjia, lähes syömäkelvottomia kokkauksia.
Siksi ruoanlaitosta vastaan minä. Ongelmaksi on nyt muodostunut se, mitä Mies ostaa kaupasta. Edelleen pakastepaskaa. Ja kun esitän toiveen vaikkapa jauhelihasta Miehen seuraavalle kauppareissulle (Mies vastaa ostoksista suurimman osan ajasta, koska tällä tilipussilla ei paljon ostostella kertakäyttöhyödykkeitä), saan vastaukseksi että "ensin syödään pakastin tyhjäksi". Mikä tarkoittaa sitä että Mies on kyllästynyt ostamiinsa kebablastuihin, seitifileisiin ja wokkivihanneksiin ja odottaa minun käyttävän ne loppuun. Älä unta näe! (Juuri viime viikolla heitettiin lähes koko pakastimen sisältö roskikseen, koska yäk.)
Tänään oli (ja on edelleen) kova nälkä. Pyysin Miestä hakemaan lähikaupasta kanaa. Sanoi ei, hän haluaa kokata tänään. Vastustelin aikani, tietäen kokemuksesta että tästä ei hyvää seuraa.
Kuuntelin pannun sihinää keittiöstä. Kysyin mitä on ruoaksi.
Wokkivihanneksia ja kikherneitä.
Siis pakasteita ja säilykkeitä! Voi v-i-t-t-u!
Unenpuute ja nälkä ketuttivat jo valmiiksi.
Tästä tuli riita molemminpuolinen mökötys, ja nälkä jäi...

Tule jo tilipäivä, haluan oikeaa ruokaa!

Seuraava askel

On tässä mietityttänyt kovasti, että mitähän se lääkärisetä tuumaa, antaako pelkkiä teroluteja vai saiskohan sitä clomifenitkin ovulaation käynnistämiseksi.

Tänään sitten kysäisin Mieheltä, että mitäs sitten jos se haluaa mulle clomit lykätä? Ne kun on niin julmetun kalliita nappeja, etten todellakaan halua niihin rahojani kätyttää ellei sitten sitä aikaansaatua ovulaatiota hyödynnetä.
Herran vastaus oli että "ei hyödynnetä, kiitos. Ja eihän se 60e per satsi tunnu missään." (Meinaskohan tuo sitten omasta pussistaan ne kustantaa, mun tuloissani kyllä kirpasee aika ilkeästi kuusi hukkaan heitettyä kymppiä!)

Mitä helvettiä?!

Nyt voisi kirota suuremminkin!

Aikuinen nainen

Isäukon kehotuksesta pistin mammalle (meillä isä ja äiti ovat mamma ja pappa, tähän on kuulemma joku syykin jota en kyllä itse muista) listaa joululahjatoiveistani.

Ja kuulkaas, tuli niin aikuinen olo, että!

Toiveissa tänä vuonna on:

• kamera (vanha on jo vanha, eikä toimi kunnolla). Käsityöblogikaan ei oikein saa tuulta siipiensä alle, kun ei ole välinettä jolla saisi julkaistavan laatuisia kuvia...
• lampaantalja. Mahdollisimman suuri ja pitkäkarvainen. Ja tietysti luonnonvalkoinen. (Kyllä, tässä ajattelen [toivottavasti] tulevia lapsia!)
• Ikean Storsele-rottinkituoli. Mustana. (käsi)Työpöytäni ääreen. Mustana. Ja se lampaantalja tähän päälle, kiitos.
• ja koska jokaiseen jouluun kuuluu vähintään yksi uusi kirja, on toiveissa myös John Irvingin uutukainen Vapauttakaa karhut!

Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan toiveissani ei ole uutta Pokémon.-peliä, elokuvia, vaatteita  tai muuta "pientä", vaan lista voisi olla vaikka kenen hyvänsä itsenäisen, elämässään vakiintuneen aikuisen!

Ehkä voin sittenkin joskus tulla aikuiseksi.

Kuva täältä

P.S. Vinkkasin Miehelle kuukausina menneinä, että Sobean Yoga-housut olisivat enemmän kuin mieleinen joululahja. Reaktio oli sen sorttinen, että näin paremmaksi luottaa itseeni näiden namujen suhteen. Ja nyt ne ovat matkalla luokseni, sekä housut että huppari.

Mustina, luonnollisesti.

Puheesta ja sen puutteesta

Blogi on tarjonnut oivan kanavan omien tuntojen ja ajatusten purkamiselle, erityisesti vauvakuumeeseen liittyen.
Mutta eihän se voi täysin korvata kasvotusten sen toisen asianomaisen henkilön kanssa keskustelemista. Kirjoittamisesta huolimatta huomaan miettiväni varsinkin ylihuomista siemennesteanayysiä: menneinä  viikkoina kysyin Mieheltä lähes päivittäin joko aika klinikalle on varattu, ja nyt kyselen yksityiskohtia näytteenantoajasta. "Tapaatko lääkärinkin, moneltako aika on, mitä ohjeita annettiin, koska saadaan tulokset", ym.
Ja vastaukseski saan useimmiten turhautuneen tuhahduksen ("Nainen!"). No mutta kun haluan tietää! 

Kaipaan tunnetta siitä, että olemme tässä veneessä yhdessä, kun nykytilanne on se, että minä käyn itsekseni lääkärisedällä ja Mies käy itsekseen klinikalla. Ota minut osalliseksi!

Kliinistä

Aina kun näen tämän mainoksen, ajattelen sitä että voisin joskus luovuttaa munasoluja.
Vasta viime viikkoina olen havahtunut siihen mahdollisuuteen, että saatan itse tarvita luovutettuja sukusoluja.

Pian (ainakin toivottavasti) päästään eteenpäin omassa lapsiperheytymisessä: viikon päästä on ensimmäinen tyroksiininkorvaushoidon kontrolli, minkä jälkeen pitäisi mennä lääkäriin keskustelemaan jatkosta.
Ja siellä lääkärissä pitäisi olla mukana myös Miehen siemennesteanalyysin tulokset.
Kunhan se nyt pääsisi sinne klinikalle asti. Lupasi silloin jotakin viikkoja sitten käydä klinikalla ennen tuota mun kontrollilabraa, mutta eihän siitä mitään tullut.
Ei se edes katsonut ajanvaraussivua.
Nyt sitten kun sai vihdostaviimein aikaiseksi katsoa, ei vapaita aikoja olekaan kahteen viikkoon, ja seuraaville viikoille varaamisen voi tehdä aikaisintaan keskiviikkona kun tietää loman jälkeen taas työaikataulunsa.

Temperamentti

Tällä viikolla MLL:n kurssilla käsiteltiin hyvin paljon temperamenttia. Aihe onkin jäänyt mietintämyssyn alle.
Varsinkin kun olen saattanut taas olla tulta ja tappuraa (tulikiveä unohtamatta).

Elämääni eniten vaikuttanut temperamenttini piirre (hallitsemaan oppimani ujouden rinnalla) on kykenemättömyys vastaanottaa (pyytämättömiä) neuvoja, ohjeita ja kommentteja.
Tästä viimeisimpänä esimerkkinä tämänpäiväinen auton pesu ja vahaus:

Saamani työttömyystuki on niin pieni, ettei sillä millään kata omia laskuja ja muita kuluja. En halua lainata/pyytää Mieheltä rahaa omia huvituksiani varten (ruokaostokset yms. onkin sitten asia erikseen), vaan mieluummin teen jonkun askareen joka ei millään tavalla vähennä omaa työkuormaani mutta helpottaa Miehen elämää, kuten pesen ja vahaan auton lonkerokahvirahoja vastaan.
Siispä, tänään oli taas ohjelmassa sitä iänikuista auton hinkkaamista. Vastoin normaalikäytäntöä, Mies päätti tulla mukaan autohalliin ja osallistua puunaukseen, koska onhan hommia mukavampi tehdä yhdessä (olen kyllä vakaasti sitä mieltä, että perimmäinen syy osallistumiseen oli huoli auton maalipinnan selviytymisestä käsittelystäni naarmuitta).
Kaikki sujui hyvin.
Kunnes tuli aika levittää vaha. Työnjako seuraava: Mies levittää vahan ja minä kiillotan (toisenlainen työnjako olisi saattanut pelastaa tilanteen ja päivän).
Koska vahan pitää antaa kuivua hiukan ennen kiillotusta, muttei kuitenkaan niin kauaa, että se kovettuu, joutui Mies pitämään välillä taukoja jotta pysyn tahdissa mukana.
Ja taukohan tarkoittaa sitä, että on aikaa tarkkailla ja kommentoida.
Ensimmäiset kommentit päätin sivuuttaa kehottamalla Miestä antamaan minun tehdä asiat omalla tavallani (hittojako sillä on väliä kiillotanko pyörivällä vai eestaas-liikkeellä?) ja omassa järjestyksessäni (vasemmalta oikeelle tai ylhäältä alas, hälläväliä). Vasta toisella kertaa paloi käämi niin että viskasin kiillotusrätin auton katolle ja lähdin nostelemaan.

Muutama lonkero parhaassa seurassa oli kyllä ihan oikea päätös tähän väliin.

Viilenneltyäni tulisia tunteitani (ja kielenkantoja) muutaman tunnin ajan palasin kotiin, ja päätin pystyväni keskustelemaan asiasta viileän asiallisesti.
En pystynyt.

Mutta voiko muuta odottaakaan kun vastapuolen kommentti toteamukseeni siitä ettei eri tapa ole yhtä kuin huono tapa on ”mutta mitä jos sun tapa on huono?”

Helvetin juntti.
Miten joku voi olla noin kovapäinen
ja mitään kommentteja omasta taipumattomuudestani ja joustamattomuudestani ei tulla sietämään…

                                                    

P.s. Täsmälleen sama riita käytiin kesäkuussa polkupyöräni keväthuollon yhteydessä. Koska Miehellä oli aikaa istua mattotelineellä kommentoimassa. Ja koska pumppasin ilmaa renkaisiin ”väärin”

Tympee tyyppi

Muistutin Miestä siitä, että siemennesteanalyysissä pitäisi käydä nyt kahden viikon sisään. Vastaukseksi sain ärtyneen ”joojoo”n. Että voi ärsyttää, ensin tyyppi lupas käydä elokuussa ja sit kun syyskuun puolessavälissä muistuttaa niin muka ”painostan”.

Mit vit?

Joo ei varmaan oo kovin houkuttelevaa, mutta ihan kun minäkään huvikseni ramppaisin lääkärissä ja labrassa!

Oikeat sanat

Söpöintä ja hauskinta mitä olen Mieheltä hetkeen kuullut, oli eilen vastaus Samarakas-pelin kysymykseen "Milloin rakkaasi on halailutuulella"?
Mies tähän, että "hereillä ollessaan."
Tottahan se on, olen kova likka halailemaan :)

Baby steps

No huhhuh, olipa aikamoinen ilta  yö.
Istuttiin puhumassa jonnekin puoli neljään asti. No okei, suurin osa ajasta meni siihen että allekirjoittanut vollotti ja pyyhki räkäistä nokkaansa.
Mutta silti, saatiinpahan puhuttua.

Oon aikalailla satavarma siitä, että Miestä vaivaa jonkin asteinen masennus/uupumus. Mies itse sanoo, että juuri väsymyksensä takia mun aikaisemmat keskusteluyritykseni on kariutuneet; ”mitä se puhuminen hyödyttää, jos ei jaksa vielä hankkia lapsia.”
No, ymmärsipä nyt ainakin sen, että tarttui toimeen tai ei, toimiva parisuhde edellyttää asioista keskustelemista.

Mies tuntuu myös vihdostaviimein saaneen jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä näin raastava vauvakuume tuntuu.
Kun ei se ole enää ”vain” vauvakuumetta, vaan mielettömän voimakas tarve saada lapsia/olla äiti. Kehtaan jopa sanoa, että se on yksi ihmisen perustarpeista.
Mielestäni tarve saada lapsia/olla vanhempi kuuluu Maslow’n tarvehierarkiassa Sosiaalisuuden tarpeisiin. Pykälän englanninkielinen nimi on paljon kuvaavampi Love/Belonging.

Maslow'n tarvehierarkia
Kuva täältä

Kommunikaation puute on noussut vuosien varrella useaan otteeseen esille, ja nyt ensimmäistä kertaa Mies on valmis tekemään asian eteen jotain; alkaen heti, ryhdymme keskustelemaan rauhallisesti niistä asioista, jotka meitä hiertävät ja mietityttävät.
Saa nähdä tuleeko tästä käytännössä yhtään mitään, mutta ainakin nyt yritetään ja aktiivisesti pyritään parantamaan parisuhdettamme.
Seuraava vaihtoehto on mielestäni pariterapia. Parempi hankkia ammattiapua kommunikaatio-ongelmiin ennaltaehkäisevästi. Ja sanon ”ennaltaehkäisevästi”, koska mitään varsinaista vahinkoa ei ole vielä tapahtunut.

Kaikenkaikkiaan fiilis on luottavainen; pikku askelin eteen päin ja nokka kohti tulevaa 

Puhutaanko vähän

Kirjoitin Miehelle tänään kirjeen. 

Liitin siihen noin kolmasosan blogimerkinnöistäni.
Jotenkin kirjoittaminen on vaan niin paljon helpompaa kuin puhuminen.

Saa nähdä, miten se reagoi…

Tapahtuu, muttei kuitenkaan

Tänään se sitten soitti. Ihana lääkäri-setä.
Otetaan lisää labroja, pitää nimittäin selvittää ja mahdollisesti hoitaa kilpirauhasen vajaatoimintaa; tsh huiteli yli viidessä kun se maaliskuussa oli 2,5.

Käski pistämään Miehen simppa-testiin Ava-klinikalle (miks tätä ei tehdä kunnallisesti?), sitä ennen on kuulemma nyt turha tehdä mitään.

Eli taas pitää odotella. No, onpahan ainakin aikaa aloittaa kunnonkohotus. Keskivartaloa pitäisi pienentää ja voimistuttaa ennen sitä toivottua elämänmullistavaa turpoamista. 

Voisinko vain lisääntyä mitoosin kautta, niin voisin vaan ahtaa naamaan pullaa ja todeta, että jälkikasvu tulee kunhan olen riittävän massiivinen?

Alkaa vaikuttamaan (juujuu, kielitoimiston mukaan väärin taivutettu, mutta ihan oikeaoppista hämäläisyyttä) siltä, että lisääntymisestä tulee niin kallis projekti jo ennen sukusolujen treffejä, että pitää unohtaa suunnitelmissa olleet pääkaupunkia kauemmas ulottuvat retket.

En yhtään tykkää tästä hitailusta, voisinko pikakelata positiiviseen raskaustestiin?

kuva täältä

Tuumaustauko

Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?

Sekaisin se on omakin nuppi

Muutaman päivän ajan on tuntunut siltä, että haluanko oikeasti vielä lasta tähän meidän perhekuvioon? Oikeastaan nämä tunteet ajatukset ovat lähtöisin miehen muutaman päivän takaisesta käytöksestä.
Haluanko tehdä lasta tähän tilanteeseen, jossa vain toinen meistä on valmis?

Entä haluanko saada lapsen avioliiton ulkopuolella? Mies kun on sitä mieltä, että aikaisemmin sovittu 2014 kevät –aikataulu pitää, eikä häitä aikaisteta lapsien hankkimisen vuoksi. Periaatteessahan mulle ihan se ja sama syntyykö lapset avioliittoon vai sen ulkopuolelle, mutta silti viime aikoina on nostanut päätään tunne siitä, että haluaisin kuitenkin että meillä kaikilla olisi alusta asti sama sukunimi eikä mitään isyyden tunnustamisia tarvittaisi.

Ja mitä sitten tapahtuu, jos lasta on lääketieteen puolesta aivan pakko ruveta yrittämään nyt. Miltä tuntuu yrittää raskautta tietäen, että puoliso ei ole vielä valmis ottamaan sitä askelta?

Oikee, vasen, ylös, alas?

Ota tässä nyt sitten selvää Miehestä…
Toissailtana melkein kyyneleet silmissä sanoi, että ei nyt jaksa mun vauvapuheita, ja eilen sitten mietti että pitäiskö mun käydä hammastarkastuksessa kun raskaana ei oo hyvä paikkailla hampaita… MITÄ SE NYT OIKEIN HALUAA?

Yksinkö mä lasta toivon?

Eilen otin taas Miehen kanssa puheeksi sen, kun olin aiemmin esittänyt toiveen siitä että jätettäisiin kaikki ehkäisy pois ja alettaisiin aktiivinen yritys heinäkuun aikana.

Seuraava pätkä on osastoa TMI (too much intformation), varoituksen sanasena.

No, eipä siinä mitään, ruvettiin sitten miettimään mun ruokavaliolla ja liikunnalla mahdollisuuksien lisäämistä ja käytiin kävelyllä testaamassa kalorikulutusta. MUTTA (miks pitää aina olla mutta…) illalla kun oltiin pupuilemassa, Mies otti kuitenkin kumin käyttöön. Siinä meni halut multa ja jotain sen Miehenkin päässä tapahtui, kun ei homma enää luonnistunutkaan.
Siinä sitten kukin vetäytyi tahoilleen, eikä loppuyönä vaihdettu sanaakaan. Mies yritti vähän silitellä käsivarttani, mutta ei kuitenkaan ottanut kunnolla kontaktia. Tietää kyllä ihan varmasti mistä kiikasti (tai no, onhan siltä ennenkin jäänyt tajuamatta..).

Sen tiedän kyllä, ettei Miehellä ole minkään valtakunnan vauvakuumetta ja mieluiten hän aloittaisi yrittämisen vasta ensi vuonna. Mutta kun yrittämisen aloituksesta on sovittu, että nyt aletaan, koska hyvin todennäköisesti raskautuminen ei tule olemaan mulle helppoa. Tästä on tähän mennessä (muistaakseni) kolme lääkäriä sanonut että mun kiertoni (mitä hyvänsä väliltä 30 pv – ½ vuotta) perusteella raskautuminen tulee olemaan hankalaa ja yrittäminen kannattaa aloittaa heti. Olen kuitenkin malttanut antaa Miehelle useamman kuukauden aikaa totutella ajatukseen (aktiivisesta) yrittämisestä, eikä mielestäni ole liikaa pyydetty että kumit lentää nyt romukoppaan.
Ja kyllähän Mieskin lapsia haluaa, mutta mieluiten vasta kohta eikä nyt.

Torstaina kipitän lääkäriin hakemaan lähetettä kunnalliselle gynelle, jotta kiertoni taustalla olevan ongelman selvittäminen saataisiin käyntiin, ja saataisiin kaikki tarpeellinen apu onnistunen raskauden aikaansaamiseksi heti eikä vasta myöhemmin. Kun kerran tiedetään että prosentuaalisesti näillä kierronpituuksilla on hyvin hankalaa tulla raskaaksi, eikä ovistakaan ole bongattu kertaakaan tässä viiden tikuttamiskuukauden aikana (nyt on tosin jo vajaan viikon näkyny joka päivä pienoinen haamu tikuissa).

Eipä auta muu, kuin odottaa Miestä töistä kotiin ja koittaa taas puhua asiasta (miksei Mies osaa itse kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, vaan ne on pakko aina vaivalla kaivaa esille, että saisin jonkun selon siitä mitä oikein tapahtuu?)