keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Tuumaustauko


Tässä onkin taas vierähtänyt tovi edellisestä päivityksestä. Syy löytyy siitä, että olen viime päivinä ollut niin huolissani Miehen jaksamisesta, että aikaa muille ajatuksille ei oikein ole löytynyt.

Mainitsinkin aikaisemmin, miten Mies oli väsynyt ja hiukan itkuinen. Silloin huomasin sen: Mies, jonka olen nähnyt vuodattavan kyyneleitä viiden vuoden taipaleemme aikana tasan kahdesti (meidän mittakaavallamme isojen riitojen jälkeen) ja jolla yleensä riittää energiaa vaikka mihin ja käsittämättömän paljon, on parin viime viikon aikana viettänyt suuriman osan vapaa-ajastaan nukkuen.
Eli siis aivan samat merkit kuin mitä itselläni on ollut aina syvemmän masennusjakson alussa!

Kysellessäni Miehen vointia ja väsymystä, toteaa hän mitä omimpaan tapaansa, että ”elämä on.” Jään siis seurailemaan tilannetta, voihan väsymys olla myös vain täysipäiväiseen työntekoon totuttelusta johtuvaa; Mies valmistui joulun alla rakennustekniikan diplomi-insinööriksi, ja on siitä lähtien ollut täyspäiväisesti työssä, mikä on huima ero entiseen opiskelurytmiin nähden (Mies valmistui kyllä tavoitevauhtia nopeammin, mutta opiskeli paljon kotoa käsin).

Nämä huomiot tehtyäni olen tietoisesti vältellyt puhumasta miehelle lapsenkaipuustani, sillä tunnen syyllisyyttä siitä, että kuormitan uupunutta puolisoani tällä. Uskon, että meille molemmille tekee hyvää se, että en hetkeen aktiivisesti tuo asiaa esille. Lapsista ja vauvoista puhumme kyllä edelleen lähes joka päivä, mutta vain Miehen aloitteesta, ja silloinkin keskustelu pyörii varuste-kysymyksissä; mikä on unipussi, miksi vaunujen kankainen tavarakori on mielestäni epäkäytännöllinen, kannattaako pienten vauvojen vaatteisiin (olen kutonut innokkaasti viimeiset pari-kolme viikkoa ristiäislahjoja ystäväni pian saapuvalle tyttärelle) ommella nappeja, tarvitaanko kehdon päälle kissasuoja?

Olen onnistunut pitämään myös labra-tulosten jännäämisen aika hyvin itselläni, vain kerran olen pohtinut ääneen kannattaako tuloksien perään soitella jo perjantaina vai malttaisinko odottaa ensi viikon maanantaihin asti.
Hiukan hermostuttaa, sillä viikonlopun ohjelmassa on sekä yhden pitkäaikaisimman ystäväni läksiäiset (hän lähtee syyslukukaudeksi vaiho-oppilaaksi keski-eurooppaan) sekä isäni 60-vuotissyntymäpäivä. Mitä jos saankin perjantaina huonoja uutisia labroista, jaksanko näyttää iloista naamaa koko viikonlopun?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti