Oikeus saada lapsia?

Joitakin viikkoja minua on mietityttänyt se, onko minulla oikeus hankkia/saada lapsi tai lapsia. Ei siis meillä pariskuntana, vaan minulla mielenterveyspotilaana.

Sairastan tasaisin väliajoin (3-5 vuoden) välein uusiutuvaa masennusta, ennen tämän vuoden kevättä diagnoosilla ”tarkemmin määrittelemätön masennus” joka keväällä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi pääsyn myötä muuttui diagnoosiksi ”keskivaikea masennus”.

Maaliskuussa kelkkaan hyppäsi mukaan paniikkihäiriö, kun sain (onneksi lääkäriasemalla ollessani) ensimmäisen ja tähän mennessä pahimman paniikkikohtaukseni; niin pahan, että lääkärit ja sairaanhoitajatkin luulivat sitä sydänkohtaukseksi ja jouduin sydänfilmiin, verikokeisiin ja keuhkojen röntgenkuvaukseen. Se kohtauksen mukanaan tuoma kuolemanpelko oli jotain niin kamalaa, etten edes yritä kuivailla sitä…

Tarkoitus olisi päästä tarkemmin tutustumaan omiin diagnooseihin ja eri lääkärien lausuntoihin. Kunhan vaan joku viisaampi kertoisi mistä saan käsiini omat potilastietoni!

Kuva täältä

Olen joutunut huomaamaan, kuinka valitettavan harvat ihmiset osaavat suhtautua masennukseen sinä mitä se on, sairautena. Myönnettävä on, että itsekin kuuluin heihin ennen diagnoosin saamista. Tieto siitä, että suurin osa kanssaihmisistä ei ymmärrä masennuksen olevan aivan oikea sairaus, aivan yhtä vakavasti otettava kuin mikä hyvänsä somaattinenkin elämään voimakkaasi vaikuttava pitkäaikaissairaus, on saanut minut häpeämään sairauttani, ja valikoimaan hyvin huolella ne, joille sairaudesta ja sen vakavuudesta kerron.

Tämä on tuonut erityisesti viimeisen vuoden aikana epämukavia tilanteita elämääni, kun olen vuosi sitten ammattiin valmistuttuani ollut käytännössä koko ajan työttömänä ja sairaslomalla masennukseni vuoksi. Tuntuu siltä, että tätä vuotta poissa opiskelu- ja työelämästä paheksutaan, kun taas lukion jälkeistä välivuotta pidettiin täysin normaalina.

Vaikka lukion jälkeen pitämäni välivuosi meni myös masennusta vastaa kamppaillessa, vieläpä kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin kulunut vuosi. 

Siitä huolimatta, että sekä psykologini että psykiatrini kannustavat minua perheenperustamistoiveessani/yrityksessäni, on johonkin mieleni sopukkaan pesiytynyt pienoinen epäilys siitä, miten muut ihmiset näkevät asian: siis ajatteleekohan joku, etten mielenterveyshistoriani vuoksi ole sopiva vanhemmaksi?

Tämän orastavan epäilyksen vuoksi koen vaikeaksi puhua (edes kaikkein läheisimmille) ihmisille masennuksestani ja ajatuksistani, pelkään että he vain niiden pohjalta tuomitsevat minut epäsopivaksi vanhemmaksi, vaikka sairauttani hoidetaan aktiivisesti.

Tällä haavaa sairauteni on hyvin hallinnassa; lääkitys on kohdallaan, tapaan psykiatriani tasaisin väliajoin (käytännössä niin usein kuin koen tarpeelliseksi, mistä olen hyvin kiitollinen), mielialani ja toimintakykyni on parantunut huomattavan paljon kuluneiden kolmen ja puolen kuukauden aktiivisen hoitojakson aikana, ja tunnen taas oloni pääasiallisesti hyväksi. Välillä on huonompia päiviä, mutta kenelläpä ei?

Ja suurin mieltäni askarruttavista kysymyksistä:

kun suurin mielialaani vaikuttava tekijä viime kuukausina on ollut (aiheellinen) epäilys omasta hedelmällisyydestä ja huoli lapsettomuudesta (unohtamatta mieletöntä lapsenkaipuuta), onko minulla oikeus hankkiutua raskaaksi ”vain” koska en koe olevani kokonainen ilman omaa lasta?