Yksinkö mä lasta toivon?

Eilen otin taas Miehen kanssa puheeksi sen, kun olin aiemmin esittänyt toiveen siitä että jätettäisiin kaikki ehkäisy pois ja alettaisiin aktiivinen yritys heinäkuun aikana.

Seuraava pätkä on osastoa TMI (too much intformation), varoituksen sanasena.

No, eipä siinä mitään, ruvettiin sitten miettimään mun ruokavaliolla ja liikunnalla mahdollisuuksien lisäämistä ja käytiin kävelyllä testaamassa kalorikulutusta. MUTTA (miks pitää aina olla mutta…) illalla kun oltiin pupuilemassa, Mies otti kuitenkin kumin käyttöön. Siinä meni halut multa ja jotain sen Miehenkin päässä tapahtui, kun ei homma enää luonnistunutkaan.
Siinä sitten kukin vetäytyi tahoilleen, eikä loppuyönä vaihdettu sanaakaan. Mies yritti vähän silitellä käsivarttani, mutta ei kuitenkaan ottanut kunnolla kontaktia. Tietää kyllä ihan varmasti mistä kiikasti (tai no, onhan siltä ennenkin jäänyt tajuamatta..).

Sen tiedän kyllä, ettei Miehellä ole minkään valtakunnan vauvakuumetta ja mieluiten hän aloittaisi yrittämisen vasta ensi vuonna. Mutta kun yrittämisen aloituksesta on sovittu, että nyt aletaan, koska hyvin todennäköisesti raskautuminen ei tule olemaan mulle helppoa. Tästä on tähän mennessä (muistaakseni) kolme lääkäriä sanonut että mun kiertoni (mitä hyvänsä väliltä 30 pv – ½ vuotta) perusteella raskautuminen tulee olemaan hankalaa ja yrittäminen kannattaa aloittaa heti. Olen kuitenkin malttanut antaa Miehelle useamman kuukauden aikaa totutella ajatukseen (aktiivisesta) yrittämisestä, eikä mielestäni ole liikaa pyydetty että kumit lentää nyt romukoppaan.
Ja kyllähän Mieskin lapsia haluaa, mutta mieluiten vasta kohta eikä nyt.

Torstaina kipitän lääkäriin hakemaan lähetettä kunnalliselle gynelle, jotta kiertoni taustalla olevan ongelman selvittäminen saataisiin käyntiin, ja saataisiin kaikki tarpeellinen apu onnistunen raskauden aikaansaamiseksi heti eikä vasta myöhemmin. Kun kerran tiedetään että prosentuaalisesti näillä kierronpituuksilla on hyvin hankalaa tulla raskaaksi, eikä ovistakaan ole bongattu kertaakaan tässä viiden tikuttamiskuukauden aikana (nyt on tosin jo vajaan viikon näkyny joka päivä pienoinen haamu tikuissa).

Eipä auta muu, kuin odottaa Miestä töistä kotiin ja koittaa taas puhua asiasta (miksei Mies osaa itse kertoa tunteistaan ja ajatuksistaan, vaan ne on pakko aina vaivalla kaivaa esille, että saisin jonkun selon siitä mitä oikein tapahtuu?)

Suunnitelmat uusiksi - taas!

Ihan kuin se ei olisi riittänyt, että lauantain suunnitelmat piti perua migreenin takia, nyt meni sitten tämäkin päivä plörinäksi, kun illalla iski flunssanpoikanen.

Ja kun meillä on tänään viides vuosipäivä! Suunnitelmissa oli romantiikkaa, eli leffa, ravnitola ja sit kotona myöhemmin kuoharia ynnä muuta mukavaa… Noh, toivotaan nyt että olo paranisi sen verran, että jaksaisi jotain tehdäkin.
Isäni kävi reilu tunti sitten asentamassa hommaamani vuosipäivälahjan, itselläni kun ei ole kiviporaa eikä taitoa asennella kaiken maailman koukkuja kattoon. Toivottavasti Mies pitää lahjastaan, Casa Stockmannin riipputuolista. Vaikutti ainakin ihan tyytyväiseltä, kun onki kuitin housutaskustani pesukonetta lastatessaan! No, on sille nyt sitten muutakin hommattu, kun kerran meni urkkimaan lahjansa etukäteen.

Vähän jänskättää, mitäköhän se Mies on keksinyt vuosipäivän kunniaksi?

Oikeus saada lapsia?

Joitakin viikkoja minua on mietityttänyt se, onko minulla oikeus hankkia/saada lapsi tai lapsia. Ei siis meillä pariskuntana, vaan minulla mielenterveyspotilaana.

Sairastan tasaisin väliajoin (3-5 vuoden) välein uusiutuvaa masennusta, ennen tämän vuoden kevättä diagnoosilla ”tarkemmin määrittelemätön masennus” joka keväällä psykiatrian poliklinikan asiakkaaksi pääsyn myötä muuttui diagnoosiksi ”keskivaikea masennus”.

Maaliskuussa kelkkaan hyppäsi mukaan paniikkihäiriö, kun sain (onneksi lääkäriasemalla ollessani) ensimmäisen ja tähän mennessä pahimman paniikkikohtaukseni; niin pahan, että lääkärit ja sairaanhoitajatkin luulivat sitä sydänkohtaukseksi ja jouduin sydänfilmiin, verikokeisiin ja keuhkojen röntgenkuvaukseen. Se kohtauksen mukanaan tuoma kuolemanpelko oli jotain niin kamalaa, etten edes yritä kuivailla sitä…

Tarkoitus olisi päästä tarkemmin tutustumaan omiin diagnooseihin ja eri lääkärien lausuntoihin. Kunhan vaan joku viisaampi kertoisi mistä saan käsiini omat potilastietoni!

Kuva täältä

Olen joutunut huomaamaan, kuinka valitettavan harvat ihmiset osaavat suhtautua masennukseen sinä mitä se on, sairautena. Myönnettävä on, että itsekin kuuluin heihin ennen diagnoosin saamista. Tieto siitä, että suurin osa kanssaihmisistä ei ymmärrä masennuksen olevan aivan oikea sairaus, aivan yhtä vakavasti otettava kuin mikä hyvänsä somaattinenkin elämään voimakkaasi vaikuttava pitkäaikaissairaus, on saanut minut häpeämään sairauttani, ja valikoimaan hyvin huolella ne, joille sairaudesta ja sen vakavuudesta kerron.

Tämä on tuonut erityisesti viimeisen vuoden aikana epämukavia tilanteita elämääni, kun olen vuosi sitten ammattiin valmistuttuani ollut käytännössä koko ajan työttömänä ja sairaslomalla masennukseni vuoksi. Tuntuu siltä, että tätä vuotta poissa opiskelu- ja työelämästä paheksutaan, kun taas lukion jälkeistä välivuotta pidettiin täysin normaalina.

Vaikka lukion jälkeen pitämäni välivuosi meni myös masennusta vastaa kamppaillessa, vieläpä kokonaisvaltaisemmin ja syvemmin kuin kulunut vuosi. 

Siitä huolimatta, että sekä psykologini että psykiatrini kannustavat minua perheenperustamistoiveessani/yrityksessäni, on johonkin mieleni sopukkaan pesiytynyt pienoinen epäilys siitä, miten muut ihmiset näkevät asian: siis ajatteleekohan joku, etten mielenterveyshistoriani vuoksi ole sopiva vanhemmaksi?

Tämän orastavan epäilyksen vuoksi koen vaikeaksi puhua (edes kaikkein läheisimmille) ihmisille masennuksestani ja ajatuksistani, pelkään että he vain niiden pohjalta tuomitsevat minut epäsopivaksi vanhemmaksi, vaikka sairauttani hoidetaan aktiivisesti.

Tällä haavaa sairauteni on hyvin hallinnassa; lääkitys on kohdallaan, tapaan psykiatriani tasaisin väliajoin (käytännössä niin usein kuin koen tarpeelliseksi, mistä olen hyvin kiitollinen), mielialani ja toimintakykyni on parantunut huomattavan paljon kuluneiden kolmen ja puolen kuukauden aktiivisen hoitojakson aikana, ja tunnen taas oloni pääasiallisesti hyväksi. Välillä on huonompia päiviä, mutta kenelläpä ei?

Ja suurin mieltäni askarruttavista kysymyksistä:

kun suurin mielialaani vaikuttava tekijä viime kuukausina on ollut (aiheellinen) epäilys omasta hedelmällisyydestä ja huoli lapsettomuudesta (unohtamatta mieletöntä lapsenkaipuuta), onko minulla oikeus hankkiutua raskaaksi ”vain” koska en koe olevani kokonainen ilman omaa lasta?

Levottomat (jalat ja) unet

Mietin aikaisemmin tällä viikolla tuovatko huonot kuulumiset muassaan taas oudot ja levottomat unet. Kyllä, kyllä ne toi; eilen illalla/yöllä kärsin auringonpistokseksi naamioitunutta migreeniä (ensimmäinen migreenikohtaus sitten lukion ensimmäisen vuoden) ja yön unetkin oli sitten sen mukaisia. Mm. rakensin taloa merestä löydetyistä ajopuista, imetin kolmea eri-ikäistä vauvaani (2-6kk) tandemina, olin ajautunut lapsuudenkodin naapurien kanssa poliittisten erimielisyyksien vuoksi riitoihin joihin sisältyi harmaakettujen päästäminen valloilleen meidän huusholliin, yms.

Niinpä siis nukuin huonosti ja se on kyllä näkynyt ja tuntunut tämän päivän mielialassa; väsyttää, ärsyttää ja itkettää. Kyyneleet kihoavat silmiin ihan typerien ja täysin todellisuuteen pohjaamattomien ajatusten takia. Varsinkin sellaisten, jotka tiedän aivan typeriksi. Eikä ollenkaan naurata se, että tälle päivälle oli vaikka mitä mukavia suunnitelmia, jotka piti kaikki perua kun ei vaan jaksanut lähteä yhtään mihinkään.

No, eiköhän huomenna ole taas parempi päivä.

Hiekka silmissä ja uni hukassa

Huonosti nukuttuja öitä on nyt takana toistakymmentä. Alkukevään unettomuus hoidettiin pois nukahtamislääkkeillä eikä ongelmia moneen kuukauteen ollutkaan. Nyt juhannuksen jälkeen, kun yötkin tuntuvat olevan kovin valoisia, on unen kanssa taas ongelmia. Nukkumatti muistaa kyllä Miestä ja kissaa, mutta minun puoleni sängystä on tainnut tipahtaa pois herran kierrokselta.

Yleensä nukahtamisvaikeudet ovat tuoneet minulle muassaan omituiset ja levottomat unet; keväällä uneksin poikalapsesta, joka osoittautui lähemmässä tarkastelussa perunamuusi-möykyksi. Eikä suinkaan siksi ihanaksi äidin tekemäksi kodin-tuoksuiseksi muusiksi, vaan teolliselta haisevaksi hiutale-mummonmuusiksi. Suurin ongelma muusi-vauvassa oli se, etten tiennyt kummasta päästä sitä möykkyä olisi pitänyt imettää!

Maanantaina nähdään, auttaako pimennysverhon asentaminen nukahtamiseeni (olen kyllä napsinut niitä nukahtamislääkkeitäkin taas muutamana yönä, mutta kun niiden kanssa on koko seuraavan päivän ihan veto pois), vai palaavatko omituiset, yleensä lapsiin ja raskauteen liittyvät unet päiväjärjestykseen.

Ei vara venettä kaada

Tulevaan lapseen ja raskauteen valmistaudun monin tavoin.
Syön Minisun Mamaa, koitan saada Miehenkin napsimaan ainakin foolihappoa, E-vitamiinia ja sinkkiä, katselen sillä silmällä äitiysvaate-aleja.

Muutaman pienelle ihmiselle menevän vaatekappaleenkin olen ostanut, mutta ennen kaikkea olen ruvennut haalimaan kasaan sellaisia kirjoja joista itse pidin lapsena (ja mitä ei lapsuudenkotini, tulevan mummulan, kätköistä löydy), kunten Elsa Beskow’ta, Tiheikön väkeä ja Beatrix Potteria.

Ihanaista Elsa Beskow'ta
Kuva täältä

Isäni on jo rakentanut kehdon ja samaan settiin jakkaran. Näiden kanssa yhteensopivat hoitopöytä, kapioarkku ja päästäjatkettava sänky on suunnitteilla, vaikkei sängylle olekaan tarvetta vielä muutamaan vuoteen. Saatikan sitten kapioarkulle! Minulla ja veljelläni ollut pinnis on vintillä odottamassa seuraavaa nukkujaa, tosin luulenpa että pappa saa hioa kulahtaneen vaaleansinisen maalin pinnasta pois...

Ja niin, se testi muutama päivä sitten. Negatiivinenhan se oli. Olin tainnu tässä innostuksissani kehitellä pienoisen valeraskauden, ken tietää. No, uutta matoa koukkuun vaan.

Onko joku muukin huomannut yhtäkkiä haalivansa kaikenmaailman tavaraa, ajatellen seuraavaa (vielä saapumatonta) polvea?

Meillä asuu usko tulevaan

Minä elän jatkuvassa uskossa huomiseen.
Siinä uskossa, että huomenna maksan laskut. Huomenna siivoan. Huomenna roudaan kaiken ylimääräisen kirpputorille tai kierrätykseen. Huomenna aloitan liian pitkälle tauolle unohtuneen lenkkeilyn. Huomenna kirjoitan pitkään ja huolella. Huomenna herään kukonlaulun aikaan. Huomenna olen työteliäs ja aikaansaava. Huomenna panostan ulkomuotooni.

Jonkun mielestä olen viivyttelijä, minä sanon että toivorikas optimisti. Ja huomenna kun en saa taaskaan tartuttua toimeen, sanon että varovainen realisti.