Karvoihin katsomisesta

Vuoden vaihduttua lukioaikainen ystäväni ilmoitti raskaudestaan. Silloin tuntui todella pahalta, yksikään raskaus-uutinen ei ole ottanut yhtä koville kuin se. En poistanut häntä facebook-kavereistani, mutta sentään piilotin kaikki päivitykset ja uutiset ja lopetin blogin seuraamisen. Emme ole olleet aktiivisesti yhteydessä oikeastaan koskaan lukion päätyttyä, joten ajattelin ettei tässä mitään, mistä tässä nyt voisi ehkä ja kenties loukkaantua. Mutta ajatus kertomisesta jäi pinnan alle muhimaan.
Niinpä näpyttelin maanantaina viestin. Pelkäsin ja toivoin vastausta.

Useinhan sitä foorumeilta, kirjoista ja blogeista lukee neuvoja lapsettoman läheiselle ja muillekin "ei-lapsettomille", jotka kehottavat miettimään mitä sanoo ennen suunsa avaamista, sillä koskaan ei voi tietää onko joku tahattomasti lapseton ja kuinka häneen voi sattua jokin tahattomasti karkuun päästetty sammakko.
Mutta todella harvoin, jos koskaan, lapsetonta muistutetaan siitä että todennäköisesti hänen tuttava- tai lähipiiriinsä kuuluu myös joku muu tahattomasti lapseton. Sitä kuvittelee olevansa niin yksin, ettei kukaan ymmärrä. Että muut ovat lapsettomia omasta tahdostaan tai ne jotka jo ovat raskaana tai vanhempia ovat tulleet siunattuun tilaan suunnilleen sormia napsauttamalla.
Minuakin olisi saanut muistuttaa. Ehkä sillä tavalla välttyisi monelta huolelta ja kyyneleeltä.

Viestiini vastattiin lähes välittömästi. Pelonsekaisen jännityksen vallassa painoin viesti-ikkunaa.
Hämmennys.
Kahden vuoden yritys esikoisen jälkeen, toistuvia keskenmenoja, kateutta ja turhautumista.
Ymmärrystä!

Olin pelännyt jo ennestäänkin viilennen ystävyytemme puolesta, kauhulla odottanut mahdollista kutsua tuleviin ristiäisiin, mutta kohtasinkin myötätuntoa, vertaistukea ja rakkautta.

Uskon ystävyyteemme enemmän kuin koskaan.